Terve — Aamusta iltaan

language: Finnish

Romaani

Kirj.

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1930.

1.

Ei voinut sanoa tarkalleen, kuka Hietalan väestä ensiksi heräsi, sillä jo hyvin varhaisesta lähtien he olivat silloin tällöin havahdelleet, mutta kääntäneet kylkeä, vetäneet lattialle valuvaa peitteen kulmaa ylemmäksi kainaloon — selkäpuolen kuitenkin jäädessä paljaaksi — ja sitten torkahtaneet taas. Itse talo nimittäin oli pahimmalla paikalla, joten kaikenlaisia herättäjiä kulki sen ikkunoiden ohi jo varhaisesta aamuyöstä. Tai oikeammin niitä kulki aina, sillä toiset menivät vasta nukkumaan lopettaakseen eilisen, perjantain, kun toiset jo olivat heränneet lauantaihin. Hietalat nimittäin asuivat pahimmoilleen siinä risteyksessä, missä kaksi esikaupungeista ja maalta tulevaa isoa pääväylää kohtaavat toisensa laitakaupungin ensimmäisten kivitalojen ja tehtaan kohdalla. He asuivat keskimmäisessä huoneistossa siinä vanhassa, pienessä puutalossa, joka oli vielä pysynyt paikallaan, vaikka ympärille oli jo joka puolelle noussut korkeita kivimuureja. Ja näytti siltä kuin olisi ollut vain ajan kysymys, milloin tuo puutalo saisi siirtyä pois tieltä, ennenkuin isommat rakennukset rutistaisivat sen väliinsä.

Niinkuin sanottu, kulki heidän ikkunansa alitse kaikenlaisia herättelijöitä. Muutamat vasta valoisan aamun aikaan nukkumaan menneet nuoret miehet purkivat sisuaan nurkassa olevalle vesirännille. Mutta vaikka voimia olikin, eivät he saaneet sitä lyödyksi ruttuun, vaan rämähtelemään vain. Sitten ulvahti ohi ajava auto juuri ikkunan kohdalla huutaen tietä rämisevillä rattaillaan istuvalta maalaiselta, joka jo näin varhain ajoi lihakuormaansa tarkastuslaitokselle. Ohitse vyöryi jonkin liikkeen kuorma-auto, vieden kukkuralastillisen tavaraa maaseudun haarakauppaan. Pian sen jälkeen tulivat raitiovaunutkin, ja silloin oli kaikkien jo herättävä.

Ensiksi kiepahti pystyyn keittiön sängyssä nukkuva äiti, Jenny-rouva, ja sipsutti ikkunaan katsomaan, millainen ilma oli ulkona. Hän oli kyllä kuullut yöllä pientä ukkosen jyrinää ja sateen ropinaa, peläten ilmojen taas kääntyvän rumiksi. Mutta vaikka maa olikin märkä, oli taivas kuitenkin kirkas. Vaikka näin ukkosen jälkeen ei kenties tulisikaan kovin kuuma päivä, ei onneksi sentään satanut, ja kauppa torilla kävisi taas hyvin.

Hän asetti teeveden tulelle ja sen kuumetessa alkoi pukeutua, liikkuen koko ajan hiljaa, ettei toisessa sängyssä nukkuva tytär heräisi. Joka kerran hänen käydessään hellan luona kastuivat hänen jalkansa vesilätäkössä ja lattialle tuli kävellessä hauskoja, pieniä, lyhyitä ja leveitä jalkapohjan kuvia kaikkine varpaineen. Vesijohtoputken ruuvi oli nimittäin päässyt höltymään ja siitä öisin vuoti — ei tosin paljon, mutta kuitenkin sen verran, että joka aamu oli lattialla pieni lätäkkö, josta Jenny-rouva levitteli varpaittensa kuvia ympäri kulunutta korkkimattoa. Pukeuduttuaan hän suki hiuksiaan, huomasi kellon olevan jo paljon, meni kellariin, täytti valkoiset, kumipyöräiset torikärrynsä jäätelökuutioilla, soodapulloilla, hedelmillä ja tupakalla ja työnsi kärryt jo valmiiksi portaiden viereen odottamaan lähtöä. Takaisin sisään palatessaan hän eteisessä kompastui keskelle lattiaa jääneeseen jakkaraan ja sai kuhmun polvensa alapuolelle. » Kehno kaikkiaan! Minä poltan tuon mööpelin!» hän kimmastui, sysäten jakkaran nurkkaan, mutta leppyi kuitenkin heti nähdessään teeveden jo kiehuvan. Oikeastaan häntä ei suututtanutkaan niin paljon itse kuhmu ja kipu, vaan kolina, jonka hän luuli herättävän tytön unestaan. Ja tytön piti saada nukkua rauhassa, jotta viimeinkin virkistyisi ja voimistuisi.

Teen juotuaan äiti hommautui lähtemään torille. Ovea sulkiessaan hän tahallisesti viivytteli, mietiskellen ja tarkkaan lukien moneen kertaan nimen Hietala. — Viime majanmuutossa oli oikea kilpi kadonnut ja nyt oli poika asemalla tai jossakin kahvilan eteisessä stanssannut nimen pieneen peltilevyyn ja lyönyt sen nupinauloilla koristukseksi oveen.

Pistettyään avaimen piiloon seinän vuorilaudan ja kivijalan väliin äiti tarttui kärryjen aisaan ja lähti. On vaikea arvailla, mitä hän mahtoi ajatella, kun nuoret jäivät kaikessa rauhassa nukkumaan kotiin ja hän sai — ja oli saanut kymmenen vuoden ajan miehensä kuoltua — joka kesäaamu työnnellä torikärryjä. Mutta mitäpäs hän siitä tuumimaan, olihan hän jo tottunut. Ja jos jotakin tuumikin, niin kai vain sitä hienon hienoa toivonkipinää, että mitähän, jos hänen takaisin kotiin palatessaan asiat olisivat muuttuneetkin jollakin tavoin paremmiksi kuin eilen. Ehkäpä tytär saisi jostakin kunnollisen paikan ja pojanvetelys alkaisi itsestään miehistyä.

Toisena heräsi Liisa, joka oli kyllä unen läpi kuullut äitinsä puuhailut ja menon, mutta oli nukahtanut sitten jälleen. Uudestaan hänet herätti paljaalla kaulalla ja rinnalla kävelevä kärpänen. Kun hän ajoi sen pois, potki se hetkisen kuluttua itseään taas irti tukasta ja oli mennä toiseen korvaan.

Liisa istui hiukan äreänä sängyssä polvet pystyssä, kädet polvien ympärillä. Kun silmät eivät pysyneet auki, painoi hän päänsä polvien nojaan ja torkkui siinä. Mutta tyytyväisenä hänkin totesi puoliverhojen yläpuolelta näkyvän taivaan kirkkaaksi. Hyvä oli, tänään pitikin lähteä kiertelemään kaupungille!

Hellan päällä teekannun nokassa näkyi vielä hienon hieno höyryjuova: siis kuumaa vielä. Hän nousi, yöpaita tuskin polviin ulottuen, hihat liian lyhyinä ja edestä napit poissa, niin ettei se pysynyt kiinni. Toinen käsi oli vielä nukkumisesta puutunut, mutta hän verrytteli sitä, otti kaapista kupin, kaatoi teetä, istuutui pöydän ääreen, veti verhot sivulle, niin että saattoi nähdä pihalle, ja alkoi hitaasti juoda teetään. Lievä, kesken unen heräämisestä johtunut ärtyneisyys alkoi sulaa, mutta tilalle tuli huoli.

Tämän heidän keittiönsä ikkuna oli pihan puolella. Eivätkä koko talossa olleet ovetkaan kadun puolella, vaan eteisineen juuri pihan puolella, niinkuin pikkukaupunkienkin puutaloissa. Nyt näkyi jo viereisistäkin asunnoista tulevan väkeä, tehtaalaisia, jotka vielä unisina, silmäluomet nukkumisesta pöhöttyneinä ja raskaina, mutta kuitenkin tyytyväisen näköisinä katosivat leveästä portista kadulle. Kadulla olikin jo paljon väkeä liikkeellä. Ja juuri heidän porttinsa kohdalle oli ilmestynyt kadunkorjaajien savuava asfalttikattila.

Niin menivät toiset, mutta Liisa oli jo puolen vuoden ajan jäänyt joka päivä kotiin muiden lähtiessä. Heti uudenvuoden jälkeen hän oli sairastunut, maannut jo välillä hyvinkin heikkona ja vasta nyt tällä kuulla alkanut jälleen voimistua. Mitään kipuja ei kyllä ollut enää pariin viikkoon, mutta voimat olivat niin poissa, että heti, kun vain nousi pystyyn, alkoi pyörryttää. Salaisesti Liisa alkoi jo pelätä, että pitkä sairaus ja heikkous olisivat kenties lyöneet vian jo hänen keuhkoihinsa. Hän pelkäsi sitä, mutta ei puhunut. Toista viikkoa, pahimman heikkouden mentyä, hän oli opetellut kävelemään, vähän kunakin päivänä. Äiti oli mukissut vastaan ja käskenyt nopeasti takaisin sänkyyn, mutta hän oli, oikein itsekään uskomatta, vakuuttanut heikkouden johtuvan vain siitä, kun oli niin kauan maannut pitkällään. Joka päivä hän oli kävellyt yhä kauemmin, pistäytynyt jo eilen ulkonakin, mutta tänään hän olisi ensi kerran koko päivän pystyssä, pukisi jo kerrankin kunnollisesti päälleen ja alkaisi tiedustella itselleen paikkaa.

Jollakin merkillisellä tavalla hänet oli sairastuttuaan jätetty paikattakin: vaikka he nimenomaan olivat johtajan kanssa sopineet, että Liisa pääsisi tervehdyttyään takaisin, oli kai joku pikkusatraappi mennyt omin päin täyttämään paikan uudestaan vakinaisesti — tietysti jonkun henkilökohtaisen tuttavansa eduksi. Liisa ymmärsi nyt johtajan olevan pahassa ja ikävässä välikädessä eikä olisi kernaasti enää mennytkään selvittämään asiaa, jos vain olisi hiukankin mahdollisuuksia päästä johonkin muualle. Kun jaksaisi odottaa talveen asti, niin kyllä hän tietysti saisi työtä vaikka kuinka paljon. Mutta ainakin syyspuolelle oli saatava jokin tilapäinen työ, sittenhän voisi ruveta edelleen tiedustelemaan parempipalkkaistakin.

Tämä hänen sairastumisensa oli tehnyt suurta vahinkoa koko perheen pienille tuloille. Se vähän, mitä hän oli saanut säästetyksi, oli mennyt hyvin pian. Äiti sai niin vähän kokoon jäätelöllään ja hedelmillään. Veli ei tuonut kotiin mitään, kun ei ollut mitä tuodakaan. Edellisen asunnon vuokrakin oli käynyt jo niin ylivoimaiseksi, että oli pitänyt kesken vuotta muuttaa tähän pienempään. Ja paljon muitakin oli äkkiä tulleen puutteen merkkejä, jotka Liisan työssä ollen eivät olisi tulleet kysymykseenkään: joskus saattoi ruokakin jäädä niin huokeaksi, ettei ollut muuta kuin kastaa hapanleipäpalaa sillipurkin pohjalle jääneessä maustevedessä ja tyytyä siihen. Äiti varsinkin oli ollut koko ajan huolestunut. Hän koetti kantaa laatikostaan tyttärensä vuoteen viereen edes hedelmiä, mutta tämä jätti ne aina syömättä, tietäen hyvin, miten kireällä äiti oli aina silloin, kun hedelmälasku oli maksettava kauppiaalle.

Pieni, himmentynyt peili oli ikkunan pielessä. Ikkunasta tuleva vino valo veti uurteet Liisan nenän juureen. Ne olivat ilmestyneet siihen näiden viime kuukausien aikana. — Kun etusormi hiljaa kulki niitä pitkin, ajatteli hän kuin syrjästä itseään katsellen ja säälitellen:

» Voi meitä, Erkki parka!»

Nii-in. — Joka päivähän Liisa oli ajatellut ja tuskaillut sitä samaa. Puoli vuotta näkyi olevan nuorelle naiselle aivan liian lyhyt aika vieraantumiseksi, varsinkin kun ero Erkistä oli tullut niin väkivaltaisesti.

Hän veti sormiaan liian pitkäksi kasvaneen, jouhimaiseksi oienneen ja rasvankiiltävän tukkansa läpi.

» Niin niin, poika parka. Eihän meillä ollut helppoa silloin, mutta parempi ei totisesti ole nytkään!»

Kuka oli Erkki? — Kirurgilla oleva kandidaatti, jonka Liisa oli tuntenut jo pari vuotta. Vasta viime kesänä he alkoivat olla enemmän yksissä, molemmat kaupungissa kesäänsä viettävät ihmisparat. Kun he hyvin täydensivät toistensa seuraa kesäisillä matkoilla, tottuivat he pian liiankin paljon siihen. Ja toistensa tapaaminen, mikä ennen oli ollut vain sunnuntainen huvi, tuli vähitellen jokapäiväiseksi tottumukseksi. Kaikki arki-illat kuluivat uiden, purjehtien tai kanoottia meloen. Silloin kaikki se, minkä tavallisissa oloissa vain tiesi, mutta jonka nyt uimatrikoot aavistellen paljastivat, lähensi heitä, vaikkakin hyvin huomaamatta ja luottamuksellisesti. Sunnuntaisin he saattoivat autobussissa kadota jonnekin maalle, milloin minnekin vaaran liepeelle. Ja kun he olivat silloin aina kahden, kuin kahden koko maailmassa, alkoi heidän yhdessäolonsa tuntua aivan luonnolliselta. Ja luonnollistahan se olikin, eikä ahdasmielisinkään olisi voinut syyttää heidän katselevan toisiaan miehenä ja naisena, vaan pelkästään kahtena ihmisenä, joilla myöskin oli täysi oikeus kuluttaa aurinkoiset lepopäivänsä parhaimmalla tavalla, vaikka he nyt sattumalta olivatkin mies ja nainen. Mutta sitähän, jumala paratkoon, ei ole saanut koskaan pitää esteenä, jos muuten katsottiin toistensa seuraa niin hauskaksi, että siinä saattoi viipyä kokonaisen sunnuntaipäivän.

Mutta syksyllä, kun heidän piti viettää kaikki iltansa muiden ihmisten katseiden piirissä, tanssiaisissa ja ravintoloissa, alkoi kaikki tuntua ikävältä tuon kesäisen vapauden jälkeen, yhdessäolokin. He eivät oikein tunteneet viihtyvänsä missään muiden ihmisten joukossa. Ja joka kerran, kun tuo ikävä tapasi, heidän oli pakko paeta olemaan kahdenkesken. Ja mikä merkillistä, silloin he molemmat tunnustivat salaa itselleen, että ikävän syynä olikin juuri se, etteivät he saaneet olla rauhassa ja että he olivat kai silmittömästi rakastuneita. Nyt, kun heidän ympärillään ei ollut enää hiljainen metsä ja sen alla hietikkoranta, vaan ainoastaan vuokrahuoneen rumat seinät ja kalusto, joutuivat he sitä enemmän ja liian paljon huomaamaan toisiaan ja katsomaan liian syvälle toisen sisään. Ja niin tuli vähitellen eteen se, mitä Liisakin oli salaa pelännyt ja odottanut, mutta sitten itki, ja jota Erkki ensin piti vahvimpana siteenä heidän välillään, mutta huomasi myöhemmin ottaneensa sen jokapäiväiseksi oikeudekseen.

Pitkä talvi alkoi ja jatkui, niinkuin oli alkanutkin. Nyt yhteiset illat päättyivät säännöllisesti jonkinlaiseen epämääräiseen turtumukseen, niinkuin aina liian nopeasti viilennettyjen tunteiden jälkeen. Yhä useammin tuli keskustelu naimisiinmenosta, ja varsinkin Liisa piti sitä silloin ainoana luonnollisena ja kuin itsestään selvänä päätöksenä heidän pitkäaikaiselle yhdessäololleen. Mutta vaikka Erkki olikin siitä viittaillut jo varhemmin, silloin, kun Liisa ei vielä puhunut mitään, ja vaikka tuntui siltä, että se todellakin olisi ainoa ja oikea ratkaisu, ei Erkki nyt puhunut siitä enää muulloin kuin tytön muistuttaessa asiasta huolestuneena — ja silloinkin vain lyhyesti. Ja vähitellen hän tuli yhä välinpitämättömämmäksi, joskus kiusaantuneeksikin ja sanoi silloin tavallisesti vain:

» Niin, täytyyhän tässä siitäkin päättää. Mutta kun nuo peijakkaan työtkin ovat vielä kesken!»

Pian sen jälkeen Erkki kertoi lukuaikanaan velkaantuneensa niin paljon, että hänen täytyisi ensin päästä käsiksi kunnollisiin tuloihin ja saada pois velat niskoiltaan, ennenkuin voisi ajatella naimisiinmenoa ja perhettä.

» Ajattele nyt, Liisa! Minä voisin yhtäkkiä kuolla. Mihin sinä silloin joutuisit sadantuhannen markan velkojen kanssa, etenkin, jos olisi vielä lapsiakin?»

» Minä kykenen joka päivä saamaan puoli tusinaa sellaisia paikkoja, joista maksetaan yli kaksituhatta kuussa. — Päätä, mitä tahdot, mutta tällaisenaan tämä ei saa jatkua!»

Erkki tuntuikin murahtavan kuin myöntymykseksi, mutta ennen pitkää hänen enonsa, joka kuulemma oli Erkille lukurahat lainannut, oli sanonut, ettei sisarenpoika saisi päätäpahkaa ajatella perhettä, ennenkuin olisi itse valmis ja velka kuitattu ainakin puoleksi. Sillä jos niin kävisi enon kiellosta huolimatta, täytyisi enon saada alkuaikoina Erkin joka ainoa ansaitsema penni, ettei olisi sitä vaaraa, jotta velka kenties jäisikin kuittaamatta ja enon omat lapset joutuisivat siten kärsimään toisten tyhmyyden vuoksi.

Mutta Liisa ei unohtanut asiaa silloin, kun näytti välttämättömältä muistuttaa Erkkiä siitä. Silloin astui Erkin työ etualalle: täytyihän hänen sentään ajatella työtäänkin ja eteenpäinmenoa eikä lurvailla aina iltojaan joutilaana. He voisivat tavata aivan hyvin harvemmin, silloin kuin Erkki päivällä soittaisi. — Ja soittihan hän, mutta ei aina silloin, kun Liisa olisi tahtonut ja toivonut, ja vain silloin, kun itse sattui olemaan sillä tuulella ja piti Liisan seuraa tarpeellisena.

Suhde tuli yhä kierommaksi. Liisa oli tietysti huolissaan, mutta yhä antautuva ja uhrautuva, uskoen edelleenkin kaiken päättyvän hyvin. Erkki oli usein ärtyisä, selittäen syyksi liiallisen työn, lyhytsanainen, kuuma ja vaativa. Ja kun kaikki näin pingoittui, yhdessäolo tuli vain määräaikaisen tyydytyksen etsimiseksi ja entinen vapaa, huoleton olo toisen ajatusten vakoilemiseksi, silloin Liisa huomasi jo liian usein tuijottavansa yhteen paikkaan ja huokaavansa: » Voi hyvä isä, mitä minä teen!»

Silloin hän katkaisi kaiken. Muutenhan se teki kipeää ja hän itsekin ihmetteli päätöksensä lujuutta, mutta omatunto kuitenkin rauhoittui. Erkki kyllä usein murisi puhelimessa, kun Liisa ei sanonut joutavansa tapaamaan, mutta näkyi sitten ymmärtävän Liisan kiellon tarkoituksen, alkoi uskoa hänen päätöksensä voimaan ja lukuisten turhien yritysten jälkeen nolostui asian käänteestä ja lakkasi soittamasta. Pian sen jälkeen Liisa sairastui, ja niin he katosivat kokonaan toisiltaan.

» Erkki parka, ei meillä ole sen helpompaa nytkään!»

Puoli vuotta näkyy olevan liian lyhyt aika nuorelle naiselle ensimmäisten kokemusten unohtamiseen...

Sen Liisa myönsi vielä tänäkin aamuna, mutta kuitenkin juuri tänään hän ensimmäisen kerran uskoi senkin, että hän on pian pääsevä siitä muistosta ja että hän päästyään jälleen maailmaan ja elämään kykenee juurimaan itsestään pois kaiken sen ikävän muiston, millä kaunis ja herttainen kesä oli hukutettu ikävään talveen. Hänen ei tarvitsisi sitä ajatella enää; korkeintaan saattaisi Erkki omassa mielessään kerskua voittaneensa ja saaneensa hänet.

Aluksi oli Liisalla ollut kova tuska vapautua pitkäaikaisesta tottumuksesta. Väliin se poltti tuskana, hän puristi kädet nyrkkiin rintojen päälle ja koetti pidättäytyä tarttumasta puhelimen kuulotorveen. Ja kun hän viimein huomasi voittaneensa kaiken ja voivansa vaikka alkaa kaiken yhtä kirkkaana ja huolettomana kuin ensi kerrallakin Erkin kanssa, silloin kääntyi sairaus kaikkein pahimmaksi ja sen mukana tuli uusi huoli: köyhyys. Hän pelkäsi, että Erkki voisi tulla joskus tapaamaan yllättäen, näkisi, missä oloissa perhe oli, ja sitten taas häviäisi pettyen tai päinvastaisessa tapauksessa tuntisi iloa, että kaikki oli päättynyt juuri siten. Hän pelkäsi Erkin hakevan entistä siroa, hyvin pukeutunutta ja edustavaa naistaan ja sitten näkevänkin vain esikaupungin kurjimmassa huoneistossa asuvan ja rikkinäisen ja pinttyneen peitteen alla, hiestä tummuneiden lakanain välissä makaavan keltaihoisen entisen tyydyttäjänsä. Silloin voisi tuo mieskin kenties tulla jonkinlaiseen katumukseen ja saattaisi kuin armonlahjana lähettää hänelle jälkeenpäin viisikymmentä markkaa entisen yhdessäolon muistoksi...

Ei, sitä häpeää ei tulisi tapahtumaan! Hänen oli mitä pikimmin päästävä takaisin entiseen — ei loistavaan, mutta kuitenkin toisten veroiseen elämään, muutoin tässä iankaikkisesti surressa hänestä ei voisi tullakaan muuta kuin puolinälkäinen ja risainen riepu!

Liisa pyörähti kiivaasti ympäri, kiskoi yöpaidan päältään ja alkoi pukeutua. Nyt ainakin oli varmaa, ettei hän hellittäisi, ennenkuin saisi työtä vaikka piikana ja sadan markan palkalla.

* * * * *

Kamarista kuului mutinaa. Siellä olivat siis jo hereillä Liisan nuorempi veli, kahdeksantoistavuotias Tauno, ja tämän toveri ja talon vuokralainen, monttööri Vareinen, jonka Tauno vieraille tavallisesti esitti insinöörinä. Tauno itse oli henkisesti heiveröinen ja juureton miehenalku. Hän oli hiellä ja tuskalla selvinnyt pari vuotta sitten viidennestä luokasta, mennyt sitten puotipöydän taa, muutellut ja heittelehtinyt paikasta toiseen pysymättä kiinni yhdessäkään. Suurimman osan aikaansa hän kuitenkin oli paikatta — niinkuin nytkin — syytellen aina jälkeenpäin esimiehiään puolueellisuudesta ja työtovereitaan etuilemisesta. Sen vuoksi hänen oli muka mahdoton olla siinä ja siinä paikassa. Mutta äiti ja Liisa alkoivat vähitellen havaita, ettei syy ollut siellä, vaan pojassa itsessään, joka oli mahdoton tarttumaan lujin ottein mihinkään työhön. Hän vain kulki ympäri, ties' missä sakissa, mutta omien puheittensa mukaan kuitenkin urheilukentällä. Melkein joka ilta hän kyllä kehui taas tehneensä kauppoja, milloin vaihtaen kellon, valokuvauskoneen, vanhan talvipalttoon tai sitten myyden ne kokonaan. Ja joskus hänellä saattoi olla jätteenä hiukan rahaakin. Tavallisesti juuri silloin, kun vuokran tai muitten suurten maksujen jälkeen äiti oli aivan pennitön, tuli Tauno illalla hieman tärkeänä äidin luo ja tosissaan selitti itseltään liikenevän parikymmentä markkaa. Samalla hän sanoi, että hänellä oli hiukan toiveita saada huomenna uusi paikka, joten hän pian voisi maksaa äidille enemmänkin ruuastaan ja asunnostaan. Äitiä kyllä liikutti tämä lapsellinen huolenpito, varsinkin kun Tauno muuten kohteli äitiään hyvin ja koetti lohdutella sillä huomisella. Mutta vähitellen äidin usko siihen huomiseen katosi ja usko koko poikaan itseensäkin. Ja kun hän alkoi viittailla pojalle varmemmista ja säännöllisemmistä tuloista kuin kellokaupoista, selitti poika aina yhtä valoisana, että hän kyllä hoitaisi vielä omat osakkeensa ja korvaisi kaiken kaksinverroin takaisin. Ja niin ei toinen voinut kovin ankarin sanoin moittia häntä toimettomuudesta, vaan toivoi vieläkin. Ja Tauno pysyi hyvänä: kotona ollessaan tarjoutui aina hakemaan puut, jopa lakaisemaan lattiatkin. Eikä ollut siis ihme, jos äiti Liisan hyökkäillessä usein puolusteli poikaansa ja selitti tämän olevan hyvän miehenalun, tosin kyllä heikkoluonteisen. Liisan mielipide oli taas se, ettei Taunossa ollut ainesta edes pahaan, jos ei hyväänkään. Hän oli yksinkertaisesti niin tarmoton, ettei hänestä — ikävä kyllä — saisi edes paholaista, kun ei saanut enkeliäkään tekemälläkään.

Viikko sitten oli Tauno muutamana iltana kotiin saavuttuaan tuonut äidille parisataa markkaa, selittäen saaneensa väliaikaisen varastomiehen paikan jossakin ja ottaneensa jo viikon palkankin etukäteen. Sinä iltana oli tässä pienessä huoneistossa pieni toivonkipinä ja varsinkin sitä seuraavina päivinä, kun Tauno nousi aamuisin ylös muiden kanssa ja puuhakkaana läksi työhönsä.

Mutta kuinka ollakaan, oli äiti eilen, perjantaina, mennyt » Puisto» -kahvilasta ostamaan tupakkaa, kun ne olivat äkkiä loppuneet hänen pikkukaupastaan. Eikös Tauno istunutkin siellä kaikessa rauhassa vieraiden jätkämiesten kanssa korttia pelaamassa ja nähtävästi vielä maistaneena. Ensin hän koetti livahtaa piiloon, mutta selittikin sitten, että varastossa olivat äkkiä työt loppuneet nyt kesken päivän. Ja vasta illalla, kun tavaraa tulisi lisää, heidän oli määrä tehdä sisään sama aika. — Mutta äidin epäluulo oli herännyt, hän haki puhelinluettelosta, kyseli ja tiedusteli Taunon mainitsemaa liikettä — ja loppujen lopuksi selvisi, ettei sellaista ollut koko Helsingissä olemassakaan, tuskinpa vain koko maailmassakaan. Ja » Puisto» -kahvilan tarjoilijattarelta äiti kuuli, että Tauno oli istunut siellä kaikki muutkin päivät eikä vain eilisen. — Koko eilispäivään ei miekkosta ollut näkynyt, jotta Jenny-rouva olisi voinut ruveta keskustelemaan paikka-asiasta. Poika oli tullut vasta puolenyön jälkeen kotiin yhdessä Vareisen, tämän heidän vuokralaisensa kanssa. Mutta tänään hän ei kyllä totisesti pakoilisi koko päivää, sen oli Jenny-rouva päättänyt itsekseen.

Mutta asia oli niin, että Tauno oli istunut eilisen, kuten kaikki muutkin illat » Puistossa». Ja hänen ansionsa siellä olivat olleet samat kuin ennenkin: biljardissa hän voitti hieman, parille tuttavalle hän juoksi seuraavalta kadulta hakemassa puolikkaan kanisterin kummallekin, otti kymmenen markkaa hakupalkkaa, sillä se oli hänen taksansa, ja sai pari pientä ryyppyä kaupanpäällisiksi — sekin vanha tapa. Kun kahvilasta itsestään ei tarjoiltu sekoituksia, saattoi pojan päiväansio monesti tällä tavoin nousta useihin kymmeniin. Ainaisesta kahvilassa istumisestaan hän oli saanut tittelikseen kahvilalordi, vaikka häntä edessäpäin useimmiten sanottiinkin vain lordiksi. Ja kun kahvilanomistaja ei joko huomannut hänen välittäjäntointaan tai ei ollut sitä huomaavinaan, kun poika itse käyttäytyi siivosti ja piti aina yllä biljardia, ei omistaja tämän pienen edun takia tahtonutkaan ajaa häntä tiehensä.

Mutta eilen illalla oli viimeinkin tullut pieni kahakka: biljardihuoneessa oli juotu liikaa, joku oli pelannut väärin ja Tauno oikoi sitä. Toinen kimmastui ja haukkui poikaa työttömäksi ja rahattomaksi kahvilan loiseksi, jolla ei ollut muuta hommaa kuin istua siellä ja pyrkiä kotivävyksi. Vareinenkin, tämä heidän vuokralaisensa, oli puuttunut asiaan, ja rähäkkä kasvoi niin suureksi, jotta kaikki piti ajaa pellolle. Siitä olivat Vareinen ja Tauno saaneet uuden suunnitelman, joka heidän piti toteuttaa lähipäivinä. Mutta vielä nyt aamullakaan he eivät tietäneet, että tuo heidän suunnitelmansa menisi myttyyn jo tänään.

Niin. Vareisestä puhuminen talonväen rinnalla on kai oikeastaan turhaa, sillä hänhän oli vain vuokralainen. Mutta kun hän kerta kaikkiaan oli sotkeutunut paljon yhteen perheen asioiden kanssa — tai oli itse järjestänyt sotkeutumaan voi hänetkin vetää mukana niin kauan kuin hän talossa olisi. Vareinen oli ollut perheen tuttava jo ennen tänne muuttoaan: hän oli joskus käynyt Taunon vieraana. Sitten oli Tauno esittänyt hänet heille asumaankin, Vareisen omasta pyynnöstä. No, tilaa ei ollut juuri paljon, mutta tulot olivat tarpeen. Voisihan hän asua Taunon toverina kamarissa ja Liisa muuttaisi sairasvuoteineen keittiöön. Kun Liisan mieltä kysyttiin, pelkäsi tämä jo olevansa äidille muutenkin liian suureksi rasitukseksi ja mielihyvin muutti keittiöön, antaen siten puolestaan pienen mahdollisuuden vuokratuloihin, kun ei voinut muuten auttaa. Eikähän Vareisestä paljon vastusta ollutkaan: kun sai yösijan ja aamuteen, niin toi joka kuukausi välttämättömät satamarkkaset ja vieläpä auliisti lainasikin, kun tarvittiin. Mutta hänestä tuli perheelle oma kiusansa, ja tarina lyhykäisyydessään on tämä.

Liisan sairauden alkuaikoina ilmestyi Vareisen pää usein kamarinoven rakoon ja hän kyseli Liisalta hermostuttamaan asti aina samaa: No kuinkas tänään jaksetaan? — Eikö sitä pian nousta jo pystyyn? — Eikös jo sopisi lähteä yhdessä tansseihin? — Liisa ensin vastaili lyhyesti, mutta ajan oloon he saattoivat jo naurahdellakin. Ja paremmin tutustuttua mies vaikuttikin paljon sivistyneemmältä kuin alku-ujouden jälkeen. Hän muuttui muutenkin joustavammaksi, Liisa alkoi sietää hänen välittömiä juttujaan ja tunsi Vareisen käynneissä jo vaihteluakin. Hänestä olikin jo hyvä, että jollakin oli aikaa puhua hänen kanssaan, sillä makaaminen koko päivän yksin koko huoneistossa sai hänet aina kiertelemään samoja asioita, useimmiten vain Erkkiä, ja Liisa pelkäsi turtuvansa muuten jo kokonaan. Joskus Vareisen pistäytyessä ilmestyi Liisan sängyn viereen pieni suklaalevy tai romaani — ei tosin parhain, mutta ajankuluksi hyvin kelpaava. Niinä kertoina ei Vareisen pää ollut ovenraossa, vaan hän unohtui istumaan Liisan sängyn reunalle. Ja se, mikä hänen puheessaan oli oudokseltaan tuntunut moukalta ja hiomattomuudelta, muuttui nyt tytön ajatuksissa rehdiksi kansanomaisuuden ja koristelemattomuuden tavoitteluksi, jopa joskus hauskaksi asenteeksikin.

Ja puolessa vuodessa keritään paljon. Toinen voi muuttaa aika lailla mielipidettään lähimmäisestään, jolle on tullut pienen pieneen kiitollisuudenvelkaan ja jota odottaa aikansa ratoksi istumaan sairasvuoteen reunalle uusi romaani taskussa. Ja toinen voi päästä luotetuksi, kun puuhaa kotona kuin sairaanhoitajatar, juoksee ostoksilla ja apteekissa ja loppujen lopuksi ei suostu ottamaan oikein mielellään maksuakaan takaisin, vaan sanoo kuivasti: » Ei niillä nyt hätää, keritäänhän nuo sitten.»

Ja vaikkei Liisa voinutkaan pitää Vareista minään lohduttajanaan Erkin jälkeen, auttoi tämä kuitenkin tietämättään edes hetkiseksi unohtamaan sen toisen. Ja vaikka Liisa hyväilyihin tottuneena kaipasi niitä ja hellyyttä ja hiljakseen taisteli kaipuutaan vastaan, ei hän myöskään tiennyt, oliko Vareinen oikea mies niitä antamaan. Mutta joka tapauksessa tämä kauniisti pyydettyään sai uskollisuutensa palkaksi pienet ja viattomat suukot, jotka myöhemmin otettiin jo luvatta ja ahnaammin. Jopa muutaman kerran, kun Vareinen oli istunut toisen vuoteen ääressä kokonaisen yksinäisen illan ja odotellut ja valmistellut tilaisuutta, pääsi hän suutelemaan tytön kaula-aukon sisään ja paljasta rintaakin. Sitä seuranneessa selvittelyssä Vareinen hymyillen lupasi vasta käyttäytyä paremmin ja viittaili jo ihastustaan, kunnes viikkojen mentyä ja hänen millään lailla rasittamatta Liisaa hyväilyillään kerran taas kuin sivumennen sanoi tätä pikku rouvakseen. No niin, asia muuttui yhä vakavammaksi, Liisa huomasi luottaneensa liikaa ja erehtyneensä, kun ei heti alunpitäen ollut katkaissut kaikkea — mutta mistäs hän saattoi aavistaa, että tuokaan mies ei jaksaisi pysyä ystävyydessä eikä käsittänyt, ettei hänellä mitään muita mahdollisuuksia ollutkaan — silloin Vareinen ei painanutkaan päätään hänen povelleen enää hymyillen, vaan janoten. Ja loppu oli selvä:

» Meidän kahden täytyy mennä naimisiin, siinä ei auta mikään.»

Lohduttaja ja huvittaja oli ruvennut vaatimaan palkkaa.

» Mutta kuinka voit sellaista ajatella, enhän minä...»

Ja mies suudellen esti toista jatkamasta pitemmälle.

Lopulta asia alkoi Liisaa peloittaa niin paljon, että hän ehdotti äidille, jotta mies olisi sanottu irti huoneesta ja lähetetty asumaan turvallisemman välimatkan päähän. Mutta kun hän varoi sanomasta todellisia syitä, vaan ainoastaan tilanahtauden, vastasi äiti mitään aavistamatta:

» No, koetetaan nyt sopia tällä tavoin niin kauan kuin sinä paranet ja saadaan lisätuloja. Niin kauan meidän täytyy kestää.»

Ja niin Vareinen asui heillä edelleen. Liisa oli hieman peloissaan, muttei uskaltanut hiiskua siitä mitään, sillä silloin äiti ei olisi uskonut asiaa kuitenkaan niin viattomaksi kuin se itse asiassa oli.

2.

Juuri silloin, kun Liisa veti hamettaan korviensa yli, koputti Vareinen kamarin oveen ja aikoi avata sen saman tien, muttei päässytkään sisään.

» Jokos se tyttölapsi on siellä ylhäällä, kun kuuluu niin kiukkuisia kolahduksia? Hyvää huomenta!»

Ja Liisa koetti tehdä äänensä niin ystävälliseksi kuin osasi:

» Huomenta. Kyllä minä tuon teen sinnekin. Odota vain hetkinen.»

» Onko muorikin kotona?» tuntui Tauno kysyvän kuiskaten Vareiselta.

Ei kuulunut oven taakse, mitä Vareinen vastasi, mutta ainakin hän kuului hirnuvan jotakin.

» Voi hyvä jumala, kun tämä kaikki loppuisi!» huokasi itsekseen Liisa.

Hän, jota sentään voi pitää jo sivistyneenä ihmisenä ja jonka palkkakin oli ollut suurempi kuin konsanaan tuon miehen ja noiden molempien yhteensäkin, sai olla nyt piikana, tarjoilla aamuteetä, herrojen mentyä tuulettaa huoneen, levitellä nukutut lakanat, taittaa lappeille yöpaidan ja kantaa pesuveden. Siihen olisi välttänyt joku muukin.

Kun koputus uudistui, ei Liisa jaksanut olla enää ystävällinen vuokralaiselle:

» Jopas on kerrankin kiire! Kyllä tämän nyt saatte.»

Hän veti kammalla vaaleata tukkaansa, laittoi kuntoon tarjottimen, raotti ovea ja antoi teen toisen käteen.

» Viisi minä teestä. Sinua itseäsi aioin tulla katsomaan», sanoi Vareinen lepytellen.

» Katsele toisella kertaa», sanoi tytär ja vetäisi oven jälleen kiinni miehen älähtäessä ja sormien jäädessä rakoon.

Mutta Vareinen tyytyi ja tuntui hyväntuulisena juttelevan Taunon kanssa. Ja mikäpäs oli ollessa! Tämän päivän hän oli valinnut siksi käänteen päiväksi, josta yhtä hyvin saattoi tulla juhlapäivä, mutta saattoi olla muutakin. Tänään hän tuntui tavallista enemmän sietävän Taunoakin, jota hän muulloin itsemielessään piti liiaksi aikamiestä elehtivänä pojannulkkina, joka ei mitään tiennyt, ei mitään osannut eikä tehnyt, mutta piti kuitenkin tarkan huolen housunsa prässistä.

» Voisi siitä tulla mieskin, kun olisi vähän innostuneempi työhön», ajatteli Vareinen. » Kun olisi perillä koneista, saattaisin hommata pojan harjoittelemaan korjauspajalle. Sehän nyt olisi tietysti minun velvollisuutenikin, kun asiat ovat kerran muutenkin näin läheisiksi tulleet. Mutta se vain on varmaa, jotta ensimmäisellä viikolla hän potkituttaa itsensä pois, kun ei ole oppinut minkäänlaista työnteon tahtia.»

Ääneen hän sanoi:

» Sinä sitä olet jo niin iso mies, että voisit ruveta eukkoa itsellesi hommaamaan. Ja johan noita olet tainnut katsoakin, koskapa sanoivat, että istut ' Puistossa' sen Betyn vuoksi. En tunne kyllä koko naista.»

» Haist'! Jos noita nyt kerran pari puristaa, niin hetikö niitä pitäisi tähän kiusaksi haalia. Ota itse!»

» No ei se mahtaisi hullummaksi ollakaan. Palkkakin on juuri sellainen, jotta hyvin saattaisi ajatella. — Mutta sinunkin pitäisi päästä tuhatlappusten nurkasta ensin kiinni ja saada semmoinen työ, jossa palkka nousee ja mies lihoo. Sillä kyllähän varmasti yksi ja toinen nainen olisi sinullekin valmis tulemaan — varsinkin juuri se yksi — mutta ovat ne naisetkin vain niin tarkkoja, etteivät ole tietävinäänkään niin kauan kuin ei näytä olevan tarpeeksi varoja.»

» Pirustako niitä paikkoja otti?» tuhahti Tauno kärsimättömänä. » Joka paikassa vaativat kaiken maailman todistukset ja tokumentit, eikä niitä sittenkään saa muuten kuin tuttavuuskaupalla. Hitostako mulla niitä tuttavia...»

» Koettaisit ensin harjoitella jossakin palkattomana.»

» Palkattomana! Enhän minä sillä elä. Kun olen näin jouten, niin nytkin saan tupakkarahat. Palkattomassa työssä en saisi sitäkään.»

» Et alussa, mutta kyllä ajanoloon.»

» Nykyjään ei saa paikkaa eikä palkkaa keljuilematta muualla kuin viinankauppiaana.» Tauno heitti kiukkuisena pääharjan piirongin päälle. » Ja saakeli, kyllä minä vielä tuloja keksin, kunhan jaksatte odottaa ettekä jokainen tuppaudu neuvomaan. Eikä silloin tarvitse olla kenenkään renkinä. Muistatko, mitä eilen kotiin tullessa puhuttiin? Että kannattaisi ajaa yksi kunnollinen lasti kaupunkiin, jotta pääsisi edes vähäksi aikaa käsiksi rahoihin ja ihmisten kirjoihin.»

Hän kiskaisi takkia päälleen, niin että hihan vuori kurahti halki.

» Ryysytkin repeilevät käsiin ja uudet pitäisi saada.»

» No, ei silti kannata hätäillä tässä maailmassa. Kaikki valkenee aikanaan», lohdutti Vareinen ja tarjosi tupakan. » Vai meinaat, että rahaa pitää tulla vaikka likistämällä. No niin. Mitähän — mahtaisikohan sinusta olla sellaiseen lastin ajoon, jos tosi tulisi?»

» Sen saat nähdä. Eri kenkkua tämä. Sapettaa jo tässäkin asua, kun nuo naiset pyrkivät yhtenään jankuttamaan. Olen jo niin kyllästynyt, että teen rahaa vaikka sonnasta.»

Hän sieppasi hattunsa naulasta, raaputti etusormensa kynnellä likaläikän sen lieristä ja katosi ulos. Vareinen jäi vihellellen kävelemään edestakaisin lattialla, veti tupakkaansa, karisti joka kerran pöydän ohi kulkiessaan poroa kuppiin ja puhalteli alituiseen hermostuneena savukkeensa päähän. Siitä saattoi aina huomata, milloin hän oli hermostunut. — Vai sellaisia se poika ajatteli! — Jos siitä olisi miestä edes lastin kuljetukseen, voisi hän, aivan syrjästä tietysti, osallistua siihen kenties hieman. Ei mitenkään muuten, mutta kun hänkin tarvitsi rahaa ja paljon, niin voisi hän koetteeksi lainata muutaman tuhannen.

Vareinen seisahtui mietteissään peilin eteen, siveli kädenselällä vasta ajettua leuan alustaa ja kuunteli, mitä Liisa puuhasi keittiössä. Vuodettaan tuntui laittavan. Kuului, miten hän työnsi pukkisängyn kokoon ja kantoi sen eteisen nurkkaan, tuli takaisin, kompastui lattiaharjaan ja polkaisi peltisen rikkalapion päälle niin, jotta se rämähti. — Jassoo, vai on neiti jo niin parantunut, että kokoaa sänkynsä pois!

Kadunkulmassa teuhasi pari poikasta avonaisen ikkunan alla. Raitiovaunu jyrisi ohi ja täristi ikkunoita. — Seinän takaa kuului lapsen itkua ja sitten naisen hyräilyä. Vareista hiukan harmitti, ettei kuullut, mitä Liisa puuhasi, kun kuului menevän eteiseen. Ettei vain lähtenyt kaupungille? Silloin häneltä menisi taas yksi tilaisuus ohi.

Liisa puhdisteli hellaa, aikoen heti konttorien auettua lähteä pienelle kierrokselle kyselemään paikkaa. Välillä hänen piti käydä jälleen kotona laittamassa äidille aamiaista, kun tämä jättäisi myynnin vähäksi aikaa pienen tytön haltuun ja juoksisi itse kotiin. Sitten iltapäivällä Liisa voisi lähteä uudelleen, ja jos ei saisi mistään paikkaa, voisi ainakin vuokrata kirjoituskoneen ja ottaa puhtaaksikirjoittamista. Voisipahan hän silläkin tavalla saada vähän kokoon. Olihan hän nyt jo terve, täysin terve, vaikka hiukan hermostunut ja ärtyisä — sen hän myönsi itsekin. Mutta olihan syytäkin... Kaikki tuntui kuitenkin niin valoisalta ja lupaavalta, että hän uskoi juuri tästä päivästä kaiken kääntyvän entiseen hyvään uomaansa. Ne pienet murheet, mitä oli enää jäljellä, katoaisivat kyllä työssä aikanaan. — Äiti vain oli eilen maininnut jotakin, että hän tänään taas tarvitsisi pari tuhatta markkaa laskuihin. Kunpa hän voisi jollakin tavoin auttaa...

Ovikello soi. Hän meni avaamaan, heittäen mennessään keittiöesiliinansa vaatenaulaan. Oven auettua teki niin hyvää vanha, tuttava sedän-ääni:

» Tulinpa katsomaan teitä jo näin varhain. Nääs kun on saanut olla kuukauden näkemättä neitiä, niin silloin ei oikein tahdo jaksaa odottaa päivän valkenemistakaan, hehhehh!»

Tämä sama » tulin katsomaan neitiä» ja » tulin katsomaan rouvaa» oli toistunut joka kuukausi, mutta tuntui, kummallista kyllä, aina melkein uudelta. Ja mies olisi varmasti tullutkin virkistyksenä, jos asia ei olisi ollut ikävä.

» Hyvä ihme, vuokranmaksu!»

» So so, ei nyt noin pidä säikkyä.»

Liisa peräytyi yllätettynä ja hämmästyneenä eteisestä keittiöön asti isännöitsijän koko ajan seuratessa jäljessä ja lörpötellessä.

» Ei nyt noin pidä pelätä! Enhän minä vallesmanni ole.»

» Niin, mutta äiti meni torille ja en minä... Äiti varmasti unohti sen.»

Ukko tuli vakavaksi, tapasi syrjäkädellä hattuaan tuolinkarmilta ja painoi päänsä alas kuin lohduttaessaan:

» No ehtiipähän tuon. Ehkä sitten iltapäivällä?»

Mutta Vareinen oli kuullut keskustelun kamariin, tuli nyt lompakko valmiina kädessä ja tarjoutui järjestämään maksun jo nyt, ettei tarvitsisi uudestaan vaivautua. Liisa kiusautui hänen ainaisesta lompakontarjoilemisestaan ja esteli, mutta turhaan. Ukko pyysi kirjaa, veti siihen kosmoskynällä roimasti alleviivatun nimensä, koko ajan leperrellen ja naureskellen Vareisen kanssa, näytti sitten aikovan sanoa jotakin, meni eteiseen ja kääntyi vielä:

» Täällä teillä on aina niin hyvä käydä, kun ei ole koskaan riitaa. Sivistyneitä, sivistyneitä ihmisiä ja sopuisia», hyräili hän vielä ovessa.

Mutta Liisalta jäi arvaamatta, miksi ukon oli aina niin hyvä käydä juuri heillä. Ja Vareisen avuliaisuus häntä kiukutti, sillä hän tiesi varsin hyvin, ettei se ollut pelkkää lähimmäisenrakkautta. Ja siitä oli nyt kerrankin tehtävä loppu! Jos he eivät itse kykenisi elämäänsä maksamaan, niin tuon miehen tilikirjoihinkaan sitä ei merkittäisi!

» Mitä ihmettä sinä taas? Pidätkö meitä niin äärettömän köyhinä...?»

» No no, kyllähän me pikku-Liisan kanssa asiat selvitetään», vastasi toinen aivan tyynenä ja hymyillen, seistessään hajajaloin hellaneduspelliliä ja pitäen molempia peukaloitaan nahkatakkinsa rintataskuissa. Sitten hän käveli suu imelässä kureessa ikkunan viereen, katseli sivustapäin kiukusta punoittavaa Liisaa ja silmiään vilkuttaen oli olevinaan ujo kysäistessään:

» Älä viitsi olla niin totinen... Eikö sinustakin olisi paljon parempi, että minä hoitaisin kaikki laskuasiat, ja eikö tosiaan olisi selvempää pistää meidän menomme ja tulomme yhteisille sarekkeille?»

Ja kun Liisa ei vastannut mitään, luuli hän, ettei tämä ollut ymmärtänyt.

» Tarkoitan vain, että meidän pitäisi...»

» Älä viitsi toistaa sitä enää. Olen jo kerran sanonut, että...»

» Olet. Oletpa totisesti, mutta minä toistan sen kyllä niin usein kuin tarvitsee.»

Vareinen astui aivan Liisan viereen, seisoi hänen rinnallaan ja katseli kasvoja, kiertäen kätensä hänen harteittensa ympäri.

» Niin, sinuun ei näy kyllä yksi sana auttavan», jatkoi mies. » Mutta myöskin tunnet minut väärin, jos luulet minun tähän tyytyvän.»

» Kuinka sinä olet tullut mitään sellaista ajatelleeksikaan? Enhän minä... Sitä vartenko luulet minun olleen kanssasi, jotta kaikki päättyisi tähän? Hyvä Jumala, teitä miehiä! Jos kaksi ihmistä vaihtaa muutaman sanan keskenään, niin pitääkö siitä iankaikkisesti jankuttaa naimisiinmenoa. Enkö minä alun pitäen koettanut estää kaikki meidän väliltämme, mutta sinä et itsepäisyydessäsi hellittänyt, ennenkuin sait minut niin väsymään itseesi, jotta minä rauhaan päästäkseni annoin sinun suudella itseäni. Ne suutelemiset sait vain itsepintaisuudestasi, et muusta syystä. Ja ne eivät tule ikinä sitomaan meitä mihinkään, ymmärrät kai itsekin, kun vain ajattelet.»

» No, mutta hyvä lapsi, kuinka luulet tämän kaiken sitten päättyvän? Eikö ainoa keino tämän tilanteen selvittämiseksi ole juuri...»

» Ei ole! Älä kiusaa minua nyt sillä! Minulla on muutakin murehdittavaa kuin...»

» Mutta mitä luulet äitisi ajattelevan, jos hän tietäisi, etten minä ole pysynyt omalla puolellani, vaan hänen tyttärensä sängyssä...»

» Minun sängyssäni et ole ikinä ollut etkä tulekaan! Ja mistä lähtien miehet ovat saaneet noin vahvan moraalin, että ovat alkaneet huolehtia ja varjella nuorten naisten mainetta? — Ja kuka sinua on pyytänyt kamaristasi tänne tulemaan? Mene pois siitä sitten!»

» En minä mitään pahaa tee!»

» Niin no, mitäs sitten?»

He olivat kumpainenkin kauan hiljaa ja huokailivat molemmat omalla tahollaan, Liisa katsellen koko ajan ikkunasta ulos pihalle ja kadulle ja Vareinen odottaen jotakin käännettä, sitä, että Liisa sittenkin antautuisi. Mutta kun nainen seisoi yhä liikkumatta kuin kuvapatsas, nähtävästi odottaen vain hänen menoaan, meni Vareinen hänen selkänsä taa, laski toisen kätensä olkapäälle ja kuiskasi ääni muuttuneena, kuin lasta suostutellen:

» Ei viitsitä riidellä. Koetetaan nyt sentään elää sovinnossa, vaikka Vareinen onkin niin mahdoton mies.»

Ja samassa henkäyksessä hän tarttui naisen kaulaan yrittäen suudella.

» Älä viitsi! Tuo tapa on nyt loppunut jo, kun se näkyy kuitenkin tuottavan niin kauheata riitaa. Mikä vimma sinulla on jo näin aamupäivällä suudella. En ole ennen tiennyt, että miehet ovat helliä muulloinkin kuin hämärissä.»

Vareinen tunsi naisen sanoissa ja ivallisessa hymyssä jonkin tarkoituksen ja kiivastui:

» Ohoh, jopas pomppasi! Mistäs tuo uusi tyyli? Ja sano nyt samalla sekin, mikä vika minussa on? Olenko mielestäsi niin sivistymätön ja moukka, jotta en kykene sinun rinnallesi?»

» Luulisitko siitä kaikesta tulevan tosiaan jotakin autuasta? Miten voit ajatella, että minä rupeaisin sinun tuloillasi seisomaan lopun ikääni hellan ääressä ja keittämään velliä lapsikarjalle? Ja miten voit ajatella, että minä, joka koko elämäni ajan olen nähnyt tätä samaa keittiöelämää ja vasta nyt toivon siitä viimeinkin pääseväni, miten voit ajatella, että minä vielä vapaaehtoisesti tyytyisin siihen vastaisuudessakin, säästäisin aamiaisesta vaatteitten hintaa ja nukkuisin keittiön nurkassa, niinkuin nyt olen saanut tehdä. Etkö ymmärrä, että minä vapaana ollen kykenen ansaitsemaan yhtä paljon kuin muutkin ihmiset ja elämään yhtä hyvin kuin hekin, vaikka vain nyt tila päisesti olen ollut näin ja saanut olla sinunkin autettavanasi. — Mutta jätetään jo tämä kaikki! Minua väsyttää ja minä juuri sanoin, että on muutakin murehdittavaa kuin naimisiinmeno.»

» No sano nyt sitten, mikä pikkuista huolettaa?»

» Sanonko senkin? Velat, vuokrat, jokapäiväinen leipä! Luuletko minun tässä kaiken ikääni laiskottelevan? Toiseksi minua huolettavat ne ihmiset, jotka pitkäaikaisilla valmisteluilla koettavat päästä hyötymään jotakin. Et sinäkään ole ainoa laatujasi, joka koetat vähitellen kiristää rengasta, kunnes se on lukossa ja tarkoitus saavutettu. Ja silloin tavallisesti käykin niin, että — kaikki jätetäänkin sikseen.»

» Jahah, näyt pitävän minua ensiksikin niin helkkarin varmana lurjuksena, etten pyri mihinkään muuhun kuin saamaan sen yhden. Sitten näyt vielä luulevan minua niin köyhäksi, etten kykene...»

» En luule miksikään. Päinvastoin saan tietysti kiittää kaikesta avustasi ja teenkin sen ja korvaan vielä kaiken takaisin. Mutta olen puhunut nyt suoraan siitä syystä, että apusi ja ystävyytesi ei ole aina näyttänyt täysin vilpittömältä. Sillä sinä olet joka kerta apusi jälkeen tahtonut siitä heti korvauksenkin. Ja siihen sinä et minua saa!»

Mutta nyt oli Vareinen ehtinyt jo suuttua, ja siihen hän Liisa oli pyrkinytkin. Hän tarttui Liisaa käsistä ja veti syliinsä:

» Vai niin! Mutta tunnetko kuitenkin pysyväsi tässä?»

» Päästä irrrti!»

» Vai haaveilet sinä vain miljonäärejä ja prinssejä. Ja sitten näyttelet niille, ettei tällainen Vareinen muka ole koskaan sinua hyväillyt! Mutta minä näytän sinulle vielä jotakin, piru soikoon, ja suutelen, tahdopa tai et!»

Ja hän teki sen.

» Mene helv...!»

Ja hän meni, oli samassa eteisessä, sieppasi hattunsa naulasta ja kumautti ulko-oven kiinni, niin että ovikello kilahti täräyksestä. Liisa lysähti istualleen pöydän ääreen, vavahteli kuin vilun puistattamana ja saneli vielä ääneen, vaikka tiesi toisen jo menneen:

» Kaikki samanlaisia! Samanlaisia elukoita. Mutta kaikkea te ette sentään aina vie... Jotakin teistä oppiikin!»

Koko hänen heräämisen jälkeen tuntemansa seesteisyys oli nyt poissa. — Tahdottiinko häneltä ottaa pois uskokin! Oliko Vareinen ollut vain sattuman lähettämä hämärtämään hänen ajatuksiaan, ettei hän jaksaisi enää kohota tästä mielentilastaan, vaan antautuisi ja tunnustaisi kuuluvansa tähän kaikkeen eikä jaksaisi muuhun pyrkiäkään, omaan maailmaansa ja vapauteensa? Silloin päästäisiin sanomaan, ettei Liisa Hietala jaksanut enää elää, vaan antoi vastoinkäymisille myöten ja katosi johonkin laitakaupungin keittiöön. — Siinä sitten olisi kaikkien hänen tähänastisten ponnistelujensa ja töittensä lopputulos. Ja hänestä voitaisiin sanoa samaa kuin eräästä hänen ylioppilastoveristaan, joka sai ennen aikojaan lapsen: itserakkaus häntä piti pystyssä ja nosti hänet kaupungin huomatuimpien naisten joukkoon, mutta erotiikka ja yksi ainoa yö hänet vetivät taas entiselle tasolle.

Liisa hätkähti ajatellessaan toveriaan ja muistaessaan, että itsekin oli kerran tuominnut tuota tyttöä; hänelle itselleenhän olisi voinut käydä aivan samalla tavalla. Hänhän oli aikoinaan rikkonut aivan yhtä paljon, mutta sattuma oli ottanut hänen niskoiltaan pois kaiken muun vastuun, paitsi sielulliset tuskat. — Hänellä oli siis vielä mahdollisuus elää, kun ei ollut pakkoa sammua! — Ja hyvä isä, eihän hänessä ollutkaan nyt enää kysymys erotiikasta, vaan ainoastaan siitä, että hänen hyvä uskonsa aiottiin tukehduttaa jo ensimmäisenä päivänä. — Jospa olisi ollut edes yksi hyvä toveri. Mutta nehän olivat kai kaikki poissa nyt. Ja jos joku olisi ollutkin, niin heilläkin oli jokaisella niin paljon omia ajateltavia, ettei heillä olisi ollut aikaa niin paljoa, että hän olisi voinut heidän seurassaan ja heidän ilmapiirissään vahvistaa heikkoa uskoaan. — Ei, totisesti, hän kykenisi siihen muutenkin!

Liisa hymähti, kohautti olkapäitään katkeran ivallisena hymyillen — itselleenkö vai muille — ja jäi tuijottamaan keittiön nurkkaan, tomuiseen pesukaappiin ja pyyheliinapeitteen punaisella langalla ommeltuihin lapsellisiin koristeisiin.

Hän oli ollut vielä nuori tyttö, kai neljäsluokkalainen, ommellessaan tuota peitettä maalla äitinsä vanhempien kotona. Hän oli sinä kesänä ollut niin täynnä itsekasvatusta ja hyvien tekojen halua, että oli tuntenut itsensä kerrankin kaikin tavoin tyytyväiseksi ja onnelliseksi. Kaikki oli ollut niin hyvää ja kaikkialla viihtyi, sillä hänellä oli juuri silloin eräs suuri tutkittava, oma itsensä, jossa näytti olevan niin paljon sellaista kummallista, mitä hän ei ollut ennen aavistanutkaan. Sinä kesänä hän oli ensimmäisen kerran juuri sinne maalle mennessään saanut yksin tehdä pitkän junamatkan ja tunsi siis olevansa vastuuntuntoinen aikaihminen. Heti maalle mentyään hän oli aloittanut tuon työn, tuon kirjomisen, näyttääkseen syksyllä kaupunkiin palattuaan äidille, miten hänkin jo kykeni aikaihmisen tehtäviin. Mutta kun hän syksyllä palasi takaisin, ei tuo työ tuntunut enää minkään arvoiselta ja hän luovutti sen melkein häpeillen käytettäväksi. Mutta ihme kyllä, äiti näkyi häntä sittenkin todella pitävän aikaihmisenä. Olihan hän kasvanut tai hänessä oli jotakin kasvanut, minkä saattoi silminkin havaita. Liisa kyllä aavisti silloin, mutta ei osannut selittää, että kehittyvä naisensielu alkoi hänessä taistella pikkutytön sielua vastaan. Ja sinä kesänä hän oli omasta sisästään löytänyt jonkin uuden maailman, jonka olemassaolosta hän ei ollut tiennyt mitään. Häntä hävetti ja hän punastui kuin pahantekijä, kun äiti siitä jossakin yhteydessä kysyi.

Ja kaikki muukin kasvaa, vaatimuksetkin. Yksi vuosi tuntui vieneen hänet hyvin kauas. Seuraavana kesänä hän ei enää viihtynyt siellä eikä hänen mielestään ollut siellä mitään ihmeellistä, tuskinpa omassa itsessäänkään. Ei ollut tullut enää mitään uutta. Ja nyt hän ei enää varmasti tulisi toimeenkaan siellä vanhojen luona, partaisen ukon polvella istuen ja liikkaavan mummon vehnäskahvia juoden...

Hän hieraisi kasvojaan kuin päästäkseen tämänaamuiseen vireeseen ja karkoittaakseen sen saman tunteen kuin veri olisi noussut päähän ja sumentaisi ajatukset ja mielialan. Hän avasi ikkunan, hengitti raitista aamuilmaa ja katseli talon pihalla ja portilla leikkiviä tenavia.

Portilla käveli mies, tutki molempia portinpieliä kuin numeroa hakien ja kysyi lapsilta jotakin, astuen sen jälkeen pihaan, kulkien ovelta toiselle ja etsien niistä oikeata nimeä. Kun kulman lyhyemmällä sivulla ei näkynyt oikeata, kääntyi hän tänne pitemmälle ja vilkaisi pitkin koko varjoisaa ikkunariviä.

» Hyvä jumala!» vavahti Liisa hypäten samassa seikalleen ja siirtyen verhon suojaan. » Erkki!»

Liisa kuuli oman hätäisen kuiskauksensa, kuuli oman läähätyksensä ja oli varma, että toisenkin täytyi tietää, kuulla ja nähdä hänen seisovan juuri siinä verhon takana piilossa puoleksi paeten ja puoleksi valmiina huutamaan ilosta.

Mitä Erkki haki? — Mitäkö, häntä tietysti! — Erkki tuli taas yhtä ovea lähemmäksi... Häntä tietysti! Mutta mitä varten? Yksinkertaisesti ikävästä, kaivattuaan nyt puoli vuotta, vaikk'ei ennen tullut toimeen vuorokauttakaan ilman Liisaa — niin, eikä hänkään ilman tuota toista. Ja hän, raakimus, saattoi nyt kysyä: mitä varten?

Mutta miten hän tuli nyt vasta? Näin myöhään? Miksei hän tullut jo silloin, kun häntä kaikkein enimmin itkettiin ja odotettiin? — Ehkä Erkki tulikin nyt vain vahvistamaan eron kaikkien muodollisuuksien mukaan ja kenties pyytäisi Liisaa unohtamaan ja antamaan anteeksi ja pyytämään siunausta jotakin uutta suhdetta varten. Ei, näin myöhään hän ei tulisi enää korjaamaan mitään entistä, vaan ainoastaan parantamaan omia asioitaan tai puolustelemaan itseään. Vai ottamaanko? Tarvitsemaan? Viemään häntä vähitellen valtaansa niinkuin ennen? — » Ei, se ei saa tapahtua! Hyvä jumala, mitä minä teen?»

Puuportaat kolahtivat askelista. Seurasi lyhyt tauko ja sitten kellon hiljainen ja arka kilahdus.

» Minun täytyy kestää nyt tämä kerta, sitten on kaikki ohi», mietti Liisa. » Minun täytyy kestää nyt, muuten olen mennyttä!»

Kello soi kiivaammin ja pitempään, se soi kuin kutsuen ja ikävöiden.

» Jospa hän kuitenkin on etsinyt minua jo varhemmin ja nyt vasta löytänyt tämän uuden asunnon?»

Olihan Erkki voinut hakea häntä vanhasta paikasta jo kauan sitten. Mennäkö? Voisihan hän laskea toisen sisään, mutta kohdella tätä kuin vierasta ja osoittaa, että tämä oli tullut turhaan, jos oli tullut vain sitä varten. — Mitä hänen tarvitsi seisottaa toista oven takana sisään päästämättä niinkuin ryöväriä tai murhaajaa, kun he kerran olivat kuitenkin olleet toisilleen kaikki kaikessa? Eihän hän ollut pakoillut ketään muutakaan sisään tulijaa, niin miksi nyt juuri tätä miestä? — Liisa silmäili ympärilleen, oliko kaikki niin kunnossa, että hänet saattaisi kutsua sisään. Liedellä oli pesemätön pata vettä puolillaan, lautasia ja lusikoita oli sen vieressä pesuvadissa, edessä pöydällä oli kaikki vielä aamuteen jäljeltä ja kamarin vuoteet vielä kokoamatta.

Ei ei voinut! Erkki ei saanut nähdä tätä ahtautta ja ahtaudesta johtuvaa likaisuutta ja pölyttyneisyyttä, kaikkea tätä puutteen ja pienen asunnon keittiöelämää. Sillä jos Erkki oli tosiaan tullut korjaamaan kaiken entisen, tullut ikävän ajamana, niin silloinhan hän tulisi vielä kerran uudelleenkin tai he voisivat tavata jossakin muualla — ja tapaisivatkin varmasti.

Kello soi viimeisen kerran ja kiivaana. Silloin Liisa vetäytyi vaistomaisesti kauemmas nurkkaan kuin suojaa hakien. Portaat taas natisivat askelista, Erkki oli siis jo menossa, kenties katseli ikkunaan ja sen verhojen suojaan. — Nyt Liisakin huomasi hätäisenä välähdyksenä sateen ja pölyn likaiset juovat lasissa ja mustuneet ja ryppyiset ikkunaverhot, kun tiesi Erkin niitä katselevan.

Sitten oli kaikki hiljaista. Kauan aikaa Liisa oli piilossaan, arvellen Erkin yhä seisovan keskellä pihaa ja katselevan odotellen vuoroin oveen ja ikkunaan. — Mennäkö jäljestä ja huutaa? — Ei, ei ainakaan ennen kuin kaikki olisi jälleen kunnossa ja hän itse tuntisi kestävänsä, jos hänet silloin pantaisiin koetukselle.

Viimein hän astui varovasti kurkistamaan verhon takaa. Hän luuli kerkiävänsä vielä näkemään, kuinka Erkki juuri portissa mennessään kääntyisi silmäämään taaksensa.

Mutta siellä ei ollutkaan enää ketään, ei edes lapsia. — Eikö portaillakaan? — Ei.

Hän tunsi olevansa kauhean yksin, vielä yksinäisempi kuin äsken ja koko maailman syrjäyttämä. Elämä tuntui menneen niin kauas, se entinen ihana elämä, johon tuo äskeinen mies oli hänet vienyt ja joka oli hemmotellut häntäkin hetkisen, mutta vain hetkisen, niinkuin lellikkilastaan. Mutta kun hän oli ollutkin tuhma, oli hän saanut jäädä taas yksin.

Liisa istahti jakkaralle pöydän viereen, pani käsivartensa pöydän reunalle, nojasi otsansa nyrkkeihinsä ja itki.

3.

Kun Vareinen meni yhdeksältä korjauspajalle, oli häntä ja toista teknikkoa odottamassa yllättävä uutinen: heidät sanottiin irti työstä. — Mutta miehet eivät hätääntyneet siitä yhtään, vaan menivät johtajan luo keskustelemaan asiasta lähemmin ja kyselemään hiukan, mistä nuo tuollaiset terveiset johtuivat. Johtaja näytti hermostuneelta eikä näyttänyt ensin tahtovan antautua mihinkään puheisiin. Mutta kun miehet istuivat ja puhuivat, alkoi hänkin virkistyä, tarjosi sikarit molemmille ja kertoi: Heidän korjauspajansa oli joutunut pahaan rahakiipeliin ja ties' millä siitä selviääkään. Näyttää, niinkuin väkeä olisi liikaa, kun nimittäin vertaa keskenään pajan suuruutta ja kalustoa ja toiselta puolen palkkoja. Ja kun nyt tulee kysymys menojen vähentämisestä, täytyy silloin tietysti ensiksi ajatella palkkojen vähentämistä, sillä muuallahan täällä ei sanottavasti voisi säästää. Jos olisi edes kalustoa ja tilaa enemmän, jotta valmista työtäkin tulisi enemmän, silloin saisi hyvinkin olla koko nykyinen henkilökunta ja kai vähän lisääkin. Mutta milläs riivatulla sitä kalustoa ja lisärakennuksia...! Kun on kiipelissä entistenkin velkojen kanssa... Mutta kun vain olisi muutamia kymmeniä tuhansia lisää, niin hätä olisi kaukana.

Johtaja kyllä vakuutti, ettei hänellä ollut mitään syitä itse miehiä eikä heidän työtänsä vastaan. Ja hän voisi kyllä pitää heidät edelleenkin, mutta palkkoja pitäisi alentaa kautta linjan ja heille kahdellekaan ei voitaisi maksaa juuri paljon enemmän kuin miehillekään. Mutta kesken toivottomalta näyttävän puheensa hän kysäisi:

» Eikö herroilla ole rahoja kiinnittää yritykseen? Suurennetaan sen sijaan itse pajaa eikä vähennetä miehiä! Herrathan varsin hyvin tietävät, jotta tämä paja kannattaa, kun sen vain saa tarpeeksi laajaksi ja miesten käsiin tarpeeksi hyvät välineet. Tehtäisiin niinkuin pieni osakeyhtiö...»

Miehet katselivat toisiaan ensin kysyvinä, sitten vähän myhäillen ajatuksesta, että hekin olisivat silloin tämän pajan omistajia ja kulkisivat vastedes omissa töissään. Vanhempi teknikko, perheellinen mies, sanoi kannattavan ajatella asiaa, sillä päivänselväähän oli, etteivät rahat menisi hukkaan. Mutta kun hänellä ei nyt sattunut olemaan niin paljon varoja kuin pariakymmentätuhatta, pitäisi hänen ensin tiedustella niitä jostakin.

Vareinen sanoi samaa ja aikoi miettiä.

Heidän poistuessaan johtajan luota ei Vareinen tapansa mukaan kuitenkaan jaksanut olla tuskastumatta, vaan otti asian jo eron kannalta. Mutta toinen säilytti malttinsa ja rauhallisena arveli vain:

» Nyt näkyy saavan lopettaa jo syömisen, kun loppui työkin. Parasta panna korkki kiinni, etteivät entiset haihdu.»

» Jumaliste, kaikkia voi sattuakin. Ja juuri, kun minun piti ajatella...»

» Akanottoako?»

Vareinen ei vastannut, mutta puristi toista olkapäästä ja kysyi, vetäen huulensa ohuiksi:

» Kuulehan, sinä puhuit kerran siitä moottoriveneestäsi. Ehdotit, että ajeltaisiin sillä hiukan... Mitäs nyt ajattelet asiasta? Vene seisoo rannassa joutilaana, vaikka isäntä on joutunut työttömäksi. Ja työn saaminen riippuu vain siitä, onko sinulla rahaa. — Tehdään rahaa!»

» Jaa...?»

» Minä menisin erään varman naapurin kanssa. Hän olisi vain laivapoikana eikä saisi tietysti paljoa. Minä hoitaisin veneen ja kaiken muun. Paljonko sovittaisiin veneen vuokrasta?»

» Joudut kiinni ja sinne menee minun veneeni sitten.»

» En joudu. Ja jos joudun, niin venehän saadaan takaisin. Seuraava huvimatka tuo taas veneen hinnan. Ja voinhan jättää sinulle pantiksi jo lähtiessä osan veneen hinnasta. Mulla on vähän pankissa...»

» Jaa? Että se vuokrako? — Olisiko paljon, jos pantaisiin puolet voitosta? Tai vähennetään minun osuudestani sen sinun apulaisesi palkka. Jos tämä ensimmäinen matka onnistuu, niin toisella kerralla sovitaan minulle vain kolmannes.»

He päättivät, että Vareinen menee Taunon kanssa moottorilla, toinen teknikko vie sillä aikaa yhden korjauspajan auton — heidän kun täytyi korjausten jälkeen niitä muutenkin koettaa — muutaman kymmenen kilometrin päähän kaupungista erään pienen laiturin luo ja jättää sen siihen. Toiset tuovat lastin, siirtävät sen autoon, ajavat auton kaupunkiin ja hakevat sitten uudelleen veneen pois. Toisella miehellä ei silloin olisi mitään muuta osuutta kuin auton vieminen sinne rannalle ja senkin Vareinen selittäisi omaksi syykseen. Jos vene tai auto joutuisi kiinni, ottaisi Vareinen koko satsin niskoilleen.

Päätöksen johdosta Vareinen tuli niin hyvälle tuulelle, että hän jo meni takaisin johtajan luo ja pyysi päivän tai parin lomaa, sillä hänellä oli muka rahoja jo hiukan tiedossa ja hän hankkisi ne, ennenkuin lähtisi itse pois työstä.

Viittätoista minuuttia myöhemmin hän käveli toria pitkin varmoin askelin kuin mies, joka tietää, mitä tekee. Hän ei ollut huomaavinaankaan asuntoemäntäänsä valkoisten kärryjen takaa puna-valkoraitaisen katoksen alta. Vasta kun hän oli antanut kiillottajapojan puhdistaa kenkänsä ja ruskeat nahkasäärystimensä, oli hän näkevinään lähellä seisovan rouvankin ja hymyili ystävällisenä:

» Kansaa kuin messuilla. Ja kauppa käy, vai?»

» Kosimaankos Vareinen on menossa, kun on noin sunnuntaitällissään keskellä kirkasta työpäivää eikä ole korjauspajalla?» leikitteli rouva.

Vareinen silmäsi tutkivasti, tiesikö toinen jotakin, ja tuli äkkiä sanattomaksi. Vasta kun hän rouvan muun lepertelyn jälkeen uskoi, ettei tämä vielä aavistanut mitään Liisan ja hänen välisestään » kosinnasta», alkoi hän rauhoittua ja kertoi lähteneensä hammaslääkäriin. Mutta mitään aavistamaton Jenny-rouva ei ollut uskovinaan, vaan puhui edelleen tytöistä. Vareinen olisi lähtenyt poiskin, mutta mieli teki myöskin onkia selville, oliko Liisa jo lörpötellyt ja häpäissyt hänet naureskellen tietysti takanapäin. Ja rouvakin näkyi katselevan häntä niin tutkivasti. Neuvottomuuttaan peittääkseen hän otti pullollisen juotavaa ja seisoi lasi kourassa katsomatta kertaakaan rouvaa silmiin — niinkuin hän ei yleensä koskaan muulloinkaan katsonut puhellessaan ketään silmiin. Kun pullo loppui ja hänen piti vetää lompakkonsa esille maksaakseen tuntui kuin hänen olisi pitänyt samalla hyvittää tuota epäilevää eukkoa jostakin eikä keksinyt siihen muuta neuvoa kuin sanoa:

» Tuota noin, samalla voisin maksaa viime kuun vuokrankin, kun uusi näkyy jo alkaneen. Niin että sopiiko nyt samalla, vai?»

» Eihän sillä, hyvänen aika! Meidänhän täytyy maksaa ensin toisinpäin. Hohhoi, eipä silti, rahaahan näkyisi vain tarvittavan aina yhä enemmän.»

» Rouva ottaa nyt vain! Ne muut ehtii sitten selvitellä», lohdutti hän tapansa mukaan ja oli kiitollinen, että oli päässyt Jenny-rouvan kanssa taas näinkin läheisiin asioihin. » Minä maksan nyt kuitenkin tämän. Nämä kuut näkyvät vaihtuvankin niin usein, kun tilinteon päiviä on yhtenään. Näkyi isännöitsijä käyvän keräilemässä jo siellä kotonakin.»

» Nyt jo? Hyvänen aika! Minä kun luulin, että se käy vasta iltapäivällä, enkä tiennyt jättää mitään kotiin. Mitenkähän Liisa nyt mahtoi selvitä...»

» Hyvin», vastasi Vareinen, vaikka rouva olikin kysynyt kuin itseltään. » Kyllähän me Liisa-neidin kanssa yhdestä isännöitsijästä selvitään.»

Rouva valitteli, että joko taaskin Vareinen oli saanut maksella heidän asioitaan. Vareinen oli tyytyväinen tähän käänteeseen. Nyt hänen ei enää tarvinnut pelätä rouvan tutkivaa katsetta, ja keskustelu oli muutenkin kääntynyt kuin itsestään Liisaan. Olisi hyvä tilaisuus jatkaa ja tutkia vähän asioita, mutta hän ei oikein tietänyt, mistä aloittaisi.

Samaan aikaan mietti Jenny-rouva tapahtumasta kiitollisena, että Vareinen oli sattunut olemaan kotona eikä heidän tarvinnut tuntea häpeää tunnustaessaan, ettei ollut millä maksaa vuokraa. Sillä vaikka rouva sanoi luulleensa isännöitsijän tulevan vasta iltapäivällä, oli hän itse asiassa unohtanut vuokran kokonaan eikä hänellä olisi iltapäivälläkään ollut enempää kuin nytkään. Mutta hyvä, kun oli selvitty! Ja taisi olla hyvä mies tuo heidän vuokralaisensa, kun noin auliisti tarjoutui järjestämään asiat. Kiltinnäköinen oli muutenkin... Ja oli toki hyvä sekin, että he kykenivät järjestämään hänelle edes jonkinlaisen kodin, kun sai aina olla vieraissa, poika raukka! Ja sen takia kai se noin pyrkikin yhteen talonväen kanssa...

» Liisa-neiti näkyy vain selvenneen kokonaan jo taudistaan, kun on tänään ensimmäistä kertaa ylhäällä», koetti Vareinen jatkaa keskustelua. » Terve tyttö jo. Mutta onhan tautien jälkeen aina sellaista pikkuvikaa. Vaikka eihän hänessä kai enää mitään, korkeintaan hermostunut hiukan.»

» No se nyt ei ole ihmekään! Teki talvella työtä kuin hassu eikä edes iltoja pysynyt kotona, vaan sai joulunkin aikaan istua joka ilta vielä lisäksi pari tuntia. On se vain tarmokas tyttö, enkä minä tietäisi, miten kaikesta selviäisi, jos ei Liisaa olisi. — Joulun jälkeen sille näytti sitten jotakin tulleenkin, kun tyttöparka yhtäkkiä muuttui niin alakuloiseksi. Kai liikarasitusta. Nyt hän ei ajattele mitään muuta kuin paikansaamista ja tappaa sillä huolella itsensä. Vaikka onkin oma tyttö, niin kyllä minä vain sanon, jotta harvoja on niin tunnollisia ja tarmokkaita!»

Hän pysähtyi hetkiseksi, kun ääni yhtäkkiä petti liikutuksesta. Ja Jenny-rouvan kosteat silmät saivat Vareisenkin jollakin tavoin liikuttuneeksi. Hän tunsi kuin pistoksen: oliko hän kiusannut Liisaa liiaksi, kun ei ollut jättänyt rauhaan, vaikka toinen oli rukoillut ja valittanut saavansa muutenkin ajatella ja huolehtia liikaa. Hän oli yksinkertaisesti ollut hoksaamaton, mutta voisi kuitenkin jollakin parantaa asiaa vielä jälkeenpäin.

Yht'äkkiä Vareista alkoi niin kummallisesti kuumottaa. Hän pyyhki hikeä otsalta ja sytytti savukkeen kuin poistaakseen pahanolontunteensa. Teki niin mieli puhua rouvan kanssa enemmänkin Liisasta, muttei oikein uskaltanut ilmitulon pelossa. Äskenkin se tuntui jo kuin syyttävän häntä Liisan puolesta. Jenny-rouva taas puolestaan seurasi Vareisen käden liikkeitä ajatellen haikeana poikaansa, joka ei ollut tyttären veroinen. Olisipa poika ollut edes tuonkin vieraan miehen kaltainen, niin ei olisi perheellä hädänpäiviä! Eipähän tuo yrittänyt koskaan renttuina, vaikka tosiaan olisi ollut syytä, kun sai asua keittiönkuvekamarissa eikä ollut mitään vertaista seuraa.

Taas yritti Jenny-rouvan silmiin herahtaa kyynel, hänen tuntiessaan äidillistä hellyyttä tuota aivan vierasta, kalpeata ja ikävöivännäköistä miestä kohtaan.

Hän tuijotti edelleen toisen käteen, näki takinhihan ja kalvosimet, jotka olivat kiinni punaisella kangasnapilla.

Kas, kun hän ei ollut ennen huomannut tuollaista palloa juuri kalvosimennapiksi! Mihinkähän hän olikaan sen heittänyt...? Hänhän oli kerran löytänyt juuri samanlaisen napin ja miettinyt, mihin se mahtoi kuulua. Ja kun ei sitä keksinyt, oli heittänyt sen menemään. — Ei, mutta — hyvänen aika!

Nyt hän sen muisti: hän oli kerran Liisan vuodetta korjatessaan ja lakanaa oikoessaan sattunut pudottamaan sen sänkyvaatteista lattialle ja arvaillen pyöritellyt sitä sormissaan.

Mitä tietä saattoivat tuon miehen napit kantautua hänen tyttärensä sänkyyn!

Jenny-rouva tunsi riipaisevaa epäluuloa, niin että poskilla kulki kuuma henkäys. Vai sillä lailla! Hän oli kyllä joskus ajatellut, että kotona Liisa makasi sängyssä ja viereisessä huoneessa oli vieras mies mutta hän ei ollut osannut epäilläkään, että Liisa antaisi tuolle miehelle mitään aihetta lähestyä sänkyään.

Ja niin alkoi pieni mansikannäköinen kangaspallo Jenny-rouvan silmissä äkkiä muuttua synniksi.

Silloin Vareinenkin viimein luuli keksineensä jatkon keskustelulle ja viattomana virkahti:

» Sitä minä vain ihmettelen, ettei Liisa-neiti ole joutunut naimisiin. Onhan niin tavallista, että mitä kunnollisempi tyttö, sitä pikemmin vanhemmat hänet menettävät. Mutta Liisa-neiti kai ei vähässä kummassa jätä kotiaan.»

Oliko tuo mies sittenkin vain lurjus vai oliko heillä Liisan kanssa jotakin vakavaa. Ja jos kerran jotakin oli, niin miksi hän sitten viitsi näytellä tässä toisen edessä ja killistellä taivaalle, aivankuin luulisi voivansa pettää hänet, Jenny-rouvan. — » Ei, minua sinä et petä», mietti äiti taisteluvalmiina. » Olen aina ajatellut, ettei siitä seuraa hyvä, kun tuollaisia talossa pidetään. Ja pitääkö tyttärenkin nyt vain köyhyyden takia joutua tuollaisten lähennettäväksi!»

Kun Vareinen niin välttämättä oli halunnut johtaa keskustelun Liisaan ja kun Jenny-rouva myöskin tahtoi tietää, mitä Vareisella oli sydämellään Liisaa koskevaa, syntyi heidän välilleen seuraava keskustelu. Se tosin katkesi pari kertaa, kun rouva teki välillä appelsiinikauppoja, mutta jatkui kuitenkin katkenneesta paikasta.

» Vai naimisiin!» ihmetteli rouva. » Onhan niitä taitanut kulkea miehiä meilläkin, salaa jos julkisestikin. Mutta ainakaan minä en ikinä usko, että Liisa on heitä erikoisemmin suosinut.»

» Vai on käynyt! Mutta turhaanko?»

» Mene tiedä, mitä ovat hakeneet. Nykyjään on niin paha luottaa kehenkään. Ja varsinkin miesten tarkoitukset kai lienevät moninaiset, ainakin he edessäpäin tuppautuvat olemaan niin laupiaita, jotta pahaa tekee, mutta annahan, kun silmä välttää!»

» Onkohan Liisa-neiti kyennyt onnellisesti välttämään kotivävyksi tarjoutuvia?» kysäisi Vareinen naurahtaen ja luuli huvittavansa sillä tuskastuneen näköistä rouvaa.

» En tiedä, mistäpä minä heitä tietäisin. Saatanhan minäkin lukea ne, jotka rehellisesti anoppia pelkäämättä talossa käyvät, mutta mistäpä kaikki ne tietäisin, jotka salaa kuljeskelevat, kun ei minulla ole aikaa istua kotona ja kyttäillä nurkissa.»

Taaskin Vareinen naurahti, mutta se kuului hänestä itsestäänkin enemmän hevosen hörhötykseltä kuin naurulta.

» Niin se on», jatkoi Jenny-rouva. » Muuta en tiedä, mutta sen sanon vieläkin kerran, että Liisa on kunnon tyttö. Ja ainoa toivoni on, etteivät myöskään muunlaiset miehet häiritse hänen rauhaansa. Liisa tietysti saa itse päättää seurastaan ja valita sen, niinkuin häntä itseään huvittaa, sillä enhän minä aiokaan käydä häntä holhoamaan. Mutta ajattelen vain, jotta Liisa parkakin on saanut jo ponnistella ja raataa tässä maailmassa niin paljon, että hänen oikeutensa olisi saada nähdä jo parempiakin päiviä. Sen vuoksi en jaksa uskoa enkä käsittääkään, että Liisa saisi joutua naimisiin kunnottoman kanssa sitten, kun hän joskus naimisiin menee. Ja varma asia on, että jos vain näen jonkun vähänkään kelvottomamman näköisen häntä katselevan, niin sille tulee autuas lähtö meidän talon portilta katua alas!»

Vareinen ei tiennyt, mitä sanoa. Hän ajatteli vain, voisiko tuo rouva pitää kunnottomana sitä, että hän oli joskus tullut mennyksi niinkin lähelle Liisaa, ettei olisi voinut tehdä sitä ainakaan Jenny-rouvan nähden — jos siinä nyt silti ei mitään pahaa ollutkaan! Ja hänen siinä punnitessa itseään ja omaatuntoaan tuntui siltä kuin hänen pitäisi nyt tehdä Liisalle ja vaikkapa tuolle rouvallekin jotakin hyvää, parantaa jotakin, ettei päästäisi sanomaan, jotta hän muka...

Mutta silloin hän muisti taas oman kiireensäkin ja kysäisi:

» Missähän — missähänpäin Tauno mahtaa nyt olla.»

» En tiedä», vastasi rouva melkein töykeästi ja siirsi tyhjän pullon laatikkoon. » Kotona kai.» Mutta epäluuloisena hän kuitenkin peruutti heti äskeiset sanansa: » Ei se kotona ole. Missä lie lurvailemassa ja näyttelemässä parempaa kuin onkaan.»

Jenny-rouva johtui ajattelemaan sitä mahdollisuutta, että Taunokin kenties oli joskus hiiviskellyt jonkun nuoren naisen sängyn ympärillä ja tiputellut sinne nappejaan jonkun toisen äitiparan kerättäviksi. Suuri epäluulo, kateus ja ihme pyörivät Jenny-rouvan mielessä. Hän tunsi kuin lievää mustasukkaisuutta lapsiaan kohtaan, vielä enemmän kenties kunnollista ja kilttiä Liisaa kohtaan, sillä hän ei ollut tullut oikeastaan vielä Liisaakaan ajatelleeksi niin aikaihmisenä, että tällä voisi olla joitakin senkaltaisia salaisuuksia tunnollaan. — Nyt nuo salaisuudet alkoivat painaa Jenny-rouvan mieltä yhtenä lisähuolena. Jospa hän nyt olisi niistä tiennyt edes sen, mitä tuo laupiaannäköinen mies mahdollisesti tiesi! Mutta niin vain näkyy olevan, että syrjäiset miehetkin tietävät omista tytöistä enemmän kuin itse äiti. — Hyvä isä, mitähän kaikkea voisivatkaan lapset salata, jos tahtoisivat — Liisakin...

» Ei Tauno kotona ole, turha sinne on yrittääkään» koetti hän vielä vakuuttaa ja pitää tuon miehen kotoa poissa aivankuin suojellakseen siten Liisaa. » Liekö tuolla Liisaakaan... Kaupungille aikoi mennä.»

» Kyllä Liisa sinne jäi», yritti Vareinen jatkaa.

Mutta silloin Jenny-rouva luuli saaneensa jo ratkaisun, hänen kärsivällisyytensä loppui ja hän huusi Vareiselle kuin kuurolle:

» Vai-i niin! No, itsepähän tuon paremmin tiedätte, kun myöhemmin kotoa läksitte.»

Jos tuo mies olisi mennyt oikeaan aikaan työhönsä, niin mistä hän nyt enää olisi tiennyt, missä Liisa oli. Liekö lorvi edes käynytkään vielä verstaallaan...? — Nyt ei Jenny-rouva enää epäillyt, hän uskoi jo tuntevansa miehen.

Vareinen olisi jo lähtenyt, muttei tiennyt, miten olisi sen tehnyt. Hän oli ensin huokaisevinaan kuin väsymyksestä ja kuumuudesta ja aikoi istuutua penkille, mutta keksikin sitten:

» Jaa, tosiaan! Minunhan pitääkin joutua sinne lääkäriin.»

Hän läksi ja rouva katseli hänen jälkeensä. Tietysti! Tietysti se mies kääntyi sinnepäin, missä lääkäreitä ei ole koskaan ollutkaan! — Ja hän näki vielä senkin, miten Vareinen seuraavassa kadunkulmassa kääntyi kotiin päin toista katua pitkin. Jenny-rouva pihisi kiukusta, kun hänen sanojaan ei näytty oikein uskottavan. Mutta hän totisesti sanoisi kaiken vielä selvemmin!

Ostajat katsoivat hiukan ihmeissään, kun rouva kesken kaiken alkoi äkkiä pakata tavaroita takaisin laatikkoon, heitti saamansa markanrahat samantien muiden tavaroiden joukkoon ja pyyhkäisi kulmastaan kiukun nostattaman kyynelen.

4.

Liisa oli eteisessä vetämässä takkia päälleen lähteäkseen kaupungille tiedustelemaan paikkaa ja tunsi juuri sen takia olevansa kuin pienessä juhlahetkessä käsillä, kun Vareinen tuli kotiin kukkakimppuineen. Tämä vihelteli huolettomana — niin ainakin näytti — eikä ollut muistavinaankaan tämänaamuista. Tuliko hän pyytämään anteeksi? — Varmasti, sillä mitään muuta varten hän kai ei olisi lähtenyt kotiin kesken työajan, päätteli Liisa. Ja aivan oikein:

» Päivää taas pitkästä aikaa, Liisa! Ostin sinulle tullessani kukkia näyttääkseni, ettei Vareisen poika ole niin tuhma kuin näyttää.»

» Se nyt oli turhaa, mutta kiitos vain», sanoi Liisa kääntyen ja hymyillen toisen hyvänsuopaisuudenpuuskalle. Hän ei nyt ollut enää erikoisemman vihainen tuolle miehelle, jos ei juuri muutakaan. Mutta Vareisen viime lähdön jälkeen oli tapahtunut jotakin sentään niin paljon suurempaa, että sen alle kokonaan peittyi muutaman Vareisen viha ja sopu.

» Sinä olet taitanut itkeä, tyttö? — Ei saa!»

Hänen olisi tehnyt mieli edes hiukan taputtaa toisen poskea, sillä hän ei tullut ajatelleeksikaan sitä, että Liisa olisi voinut itkeä jostakin muustakin syystä kuin hänen takiaan. Liisa kääntyi itsekin peilistä kurkistamaan, näkyikö se tosiaankin hänen silmistään, pyyhkäisi nenäliinankulmalla silmänsä alustaa, ja tämä vasta saikin Vareisen helläksi:

» Ei saa itkeskellä, tyttö! Ei se kannata. Miehet voivat tarkoittaa vain hyvää, mutta kuitenkin tuntuvat suurilta tohkeroilta ja käyttäytyvät kuin porsaat...»

» Aivan niin», myönsi Liisakin hyväntuulisesti ja miestä silmiin katsoen. — Osasiko tuo tosiaan jo ottaa asian oikealta kannalta ja ymmärtää, ettei hänellä itsellään voinut olla tämän suurempia mahdollisuuksia ja ettei Liisa voinut menetellä toisin kuin oli tehnyt.

» Hyvä, nyt näyttää siltä kuin alkaisimme jälleen ymmärtää toisiamme hiukan», ilahtui Vareinen ja läimäytti naista selkään, kun ei muuten voinut osoittaa luottamustaan.

» On hauska, että käsität minut nyt.» Hän etsi maljakkoa kukilleen. » Miehet ovat tavallisesti vaatimuksissaan liian jyrkkiä ja ehdottomia eivätkä ota huomioon, ettei nainen ole juuri siinä samassa vireessä kuin he. Ja silloin he leikkautuvat, kun heidän vaatimuksiinsa tai mielitekoihinsa ei suostuta ilman muuta.»

» Mutta mistäs mies aina tietää tutkia kaiken niin tarkoin, ennenkuin uskaltaa lähestyä naista. Jos hän tahtoo vaikka suudella....»

»... niin ottakoon ensin selvän, tahtooko sitä myöskin toinen. Ei mikään ole vastenmielisempää kuin vastenmielisten hyväilyjen karttaminen silloin, kun ei itse tunne mitään...»

» Niin, tietysti», myönsi Vareinen ja tunsi outoutta, että heidän keskustelunsa Liisan kanssa oli nyt tullut näin läheiseksi, näin intiimiksi, jota se ei ollut vielä koskaan ollut. » Minä myönnän sen. Mutta eikö nainen sellaisena aikana voi rehellisesti ja ujostelematta kuiskata miehelle, jotta tämä osaisi pysyä kaukana?»

Liisa katsoi kysyvänä. Kuiskata? — Nyt oli keskustelu mennyt johonkin muualle kuin mihin hän oli sitä tarkoittanut.

» Kuiskata? Mitä varten? Ovatko miehet itse niin huomaamattomia, etteivät itse omin silmin näe, milloin nainen sietää jotakuta ihmistä tai milloin ei, milloin hän on täydessä vireessään tai milloin hänellä on jokin salainen kipu!»

» Eivät tietenkään he näe. Mistä he sellaisia aavistaisivat. Mutta voisihan nainen aivan hiljaa kuiskata, että hän on — tuota — on hiukan sairas...»

» Mitä sinä nyt sairaudesta? Voihan joku ihminen olla toisen mielestä vastenmielinen muulloinkin kuin sairaana!»

» Mutta itsehän juuri sanoit», puolustelihe Vareinen, » itsehän juuri sanoit, ettei nainen voi sietää miesten liikaläheisyyttä silloin, kun on kipeä — tarkoitan niitä sellaisia tilapäisiä...»

» Hyvä isä, mitä sinä nyt? Enhän minä niitä kipuja, vaan — etkö ymmärrä — sielullisia!»

» Sielullisia kipuja? — Mutta ruumiistahan...»

Liisasta tilanne oli traagillinen. Hänen täytyi äkkiä kohentaa kukkamaljakkoa, mutta se kaatui. Hän seisoi hetkisen neuvottomana ja mietti täydellistä umpikujaa. — Vareinen puolestaan koetti vielä pohtia keskustelun viimeistä käännettä, jota hän ei ollut ymmärtänyt laisinkaan. Hän oli jo uudelleen kysymäisillään Liisan viimeisiä sanoja, kun tämä äkkiä purskahti raikuvaan nauruun ja juoksi sen tien eteiseen ja ulos. Vareinen meni kamarin ikkunaan ihmettelemään ja näki Liisan menevän ikkunan alitse kaupungille ja vielä pitävän nenäliinaa suunsa edessä peittääkseen vastaan tulevilta naurunsa.

Nyt Vareinen ei taas ymmärtänyt naisia. Ne osasivat olla niin kummallisen oikukkaita.

* * * * *

Torin ohitse mennessään poikkesi Liisa äitinsä luokse.

Tämä oli juuri käynyt kysymässä myyjätyttöä tilalleen, mutta kun ei ollut tavannut häntä kotoa, oli Jenny-rouva päättänyt tältä kerralta keskeyttää koko hyvän myymisen ja työntää kärryt kotiin. Sekin harmitti häntä, ja heti hän kysyikin Liisalta:

» Tuliko Vareinen kotiin?»

» Tuli juuri.»

» Arvasinhan, jotta se ei ole enää oikealla tiellä. Täällä sanoi menevänsä hammaslääkäriin ja kuitenkin kyseli Taunoa. Sitten se läksi suoraan kotiin ja...»

» No ei sillä ainakaan kotona mitään hammassärkyä ollut», Liisaa hymyilytti vielä miehen äskeinen ällistys.

» Eivät näytä enää oikeilta ne puuhat! Ja Taunoa hän ei tarvitse. Kyllä minä niille kummallekin keksin vielä temput. — Kuule, mitä ajattelet, jos me sanottaisiin Vareinen ylös ja pidettäisiin itse se huone?»

Äiti katsoi tutkivana tyttäreen, mitä tämä ajattelisi. Mutta toinen vastasi vain aivan tavallisesti:

» Minähän olen siitä sanonut sinulle jo monta kertaa. Antakaa hänen vain mennä!»

Hän saattoi äitiään jonkin matkaa kotiin päin. Rinteessä äiti pysähtyi ja katsoi vielä häneen:

» Sinä näytät niin itkeneeltä. Mitä sinä olet itkenyt taas?»

» Minä menen nyt hakemaan paikkaa, ehkäpä jostakin saan», vastasi toinen aivan toisesta asiasta, välttäen kysymyksen. Mitäpä äidin tarvitsi tietää Erkin käynnistä, kun siitä ei olisi kuitenkaan apua mihinkään päin. — Liisa kääntyi ja aikoi mennä.

» No, ei sinun nyt niin kovasti tarvitse työtäsi ajatella, jotta sillä asialla itket itsesi uudelleen kipeäksi», lohdutteli äiti.

Liisa meni, ja kun hän vielä kaukana katsoi taakseen, huomasi hän äidin seisovan yhä samalla paikalla rinteessä keskellä katua ja katselevan hänen jälkeensä. — Mitähän se nyt tuolla tavalla...?

* * * * *

Nyt kesän tultua näytti kaupunki pienentyneen puolella, sen Liisa havaitsi ja tiesi vasta nyt. Ihmiset olivat maalla, toiset kaupunginviereisillä hiekkarannoilla, ja vain osa istui työn ääressä, niinkuin ennenkin, se osa, josta toisilla loma on vielä edessä ja joista muutamat eivät sellaista saisikaan, vaan saisivat kestää kesän kaupungissa, unohtaa sen kokonaan ja odottaa vain sen loppumista — niinkuin Liisakin. Kun joutuisi syksy, niin silloin olisi kaikilla jälleen yhtä hyvä olla.

Liisa meni ensiksi ilmoituskonttoriin kysymään toispäivän lehdessä olleen paikkatiedustelunsa vastauksia. Oli kaksi: toinen isossa maatalossa kotiopettajan paikka leskimiehen kuudesluokkalaiselle pojalle, joka oli saanut ehdot saksassa ja ruotsissa. Pitäisi ottaa osaa taloustöihin ja antaa myöskin papalle keskustelutunteja ruotsissa. Pianonsoittotaito suotava. Valokuvaa pyydettiin. — Ei kiitos, ei ole vähä sentyylisestä enää, mietti Liisa ja rutisti kirjeen laukkuun. Toinen paikka oli kaupungissa eräässä kiinteistötoimistossa, mutta vain väliaikaisesti, kun vakinainen konekirjuri oli lomalla. Palkkaa niin mitättömän vähän, että Liisa laski saavansa kotitöilläänkin enemmän.

Kun se saalis oli noin heikko, päätti hän lähteä umpimähkään kiertämään muutamiin suurimpiin liikkeisiin. Jos tänään ei sillä tavalla tarttuisi mitään, voisi hän jatkaa kiertoaan vaikka koko Helsingin läpeensä seuraavina päivinä. Ehkäpä sattuma antaisi sitten jotakin.

Ensimmäinen oli matkatoimisto, sillä hän arveli siellä tarvittavan kieliniekkoja. Sen päriseviä puhelimia ja touhuavia ihmisiä ja kieltensekoitusta aikansa kuultuaan hän sai nähdä oven aukenevan pyhimpään. Pitkä, hoikka, englantilaisen näköinen mies, sivuharrastuksina kai autoilu ja lohenonginta. — Vai paikkaa! Ei ole. — Kirjeenvaihtajan, kone- tai pikakirjurin? — Jaahah, niinkö? Kielet? — Suomi, ruotsi, saksa, englanti ja hiukan ranskaa, luetteli Liisa. — Kas! Istukaa tuohon koneen ääreen, niin minä sanelen englanniksi.

Kone, vaikkakin hieman outo, sirisi kuin niittokone kesähelteisellä niityllä. Ja mies saneli niin hajamielisenä kuin olisi ajatuksissa ollutkin jossakin siellä niittokoneen lähettyvillä rannassa onkivapa kädessä. Liuska täyttyi. — Kiitos. Tuossa yksi lyöntivirhe, tuossa toinen. Kas, peijakas, varsin hyvää jälkeä. Parempaa kuin luulinkaan. Ikävä vain, ettei paikka ole vapaa. Muuten ei mitään esteitä. Mutta jos se joskus vapautuu, niin mikä on neidin osoite?

Jokseenkin epävarma ja pieni lohdutus. Liisa meni jätettyään nimensä ja osoitteensa tulevia aikoja varten.

Seuraava oli mainostoimisto ja siellä johtajan poissa ollessa hänen tuoliaan täyttämässä nuori, liian kohtelias mies. Tämä katseli suu maireassa hymyssä toisen kasvoja, sitten vartaloa pitkin laskeutuen jalkoihin asti. Näytti aivan siltä kuin persoonallista tutustumista vastaan hänellä ei olisi ollut kerrassaan mitään, mutta paikka-asiassa hän ei kerta kaikkiaan voinut muuta kuin pudistaa päätään: ikävä kyllä, paikkaa ei ole.

Maanmittaustoimiston johtaja oli rovastin näköinen ja hyvin juro. Katsoi alta kulmainsa ja vastasi toisen kyselyihin vain: jahah. — Kun Liisa vastausta odotettuaan uskalsi häiritä uudestaan samoilla sanoilla, oli lyhyt vastaus: » Ei ole» eikä senkään mukana tullut yhtään katseen vilaustakaan, vaan ainoastaan tiukka yskäisy kuin koiran murahdus.

Turha vaiva! Nyt hän alkoi uskoa sen jo näin vähällä. Jossakin saatettiin olla kohteliaitakin, vieläpä neuvottiin paikkojakin, missä mahdollisesti saattaisi olla työtä — kun nyt kyseessä ei kerran ollut mikään harjoittelija, vaan pätevä — mutta työtä vain ei tullut. Toisaalla saatettiin ensin tenttiä koko entinen elämä suku, perhe, lapset, pelto ja karja, näytettiin olevan sangen epäluuloisia ja vasta sitten sanottiin, ettei heillä ollut kerrassaan mitään työtä.

Liisa meni konekirjoituskoululle ja sai sieltä hetkisen odottamisen jälkeen laatikkoon pakatun koneen vuokratuksi. Puhtaaksikirjoittamista hän sai myöskin. Tosin sitä juuri tällä hetkellä oli vain vähän, mutta muutaman päivän kuluttua hän saisi hakea lisää. Liisa laski, että jos hän saisi päivässä kirjoitetuksi edes viisikin tuntia, ansaitsisi hän viitisenkymmentä markkaa. Häntä harmitti vain se, ettei ollut saanut noitakin töitä suoraan sen antajalta, vaan nyt veti konekirjoituskoulu osan hänen palkkiostaan itselleen, maksoi yksinkertaisesti vähemmän kuin itse otti työn antajalta. — Mutta mitäpäs siitä, olihan hänellä nyt joka tapauksessa työtä, nyt ei enää parin päivän kuluttua tarvitsisi pakoilla ja olla avaamatta ovea pienille laskuille. Hän voisi siinä sivussa helpottaa äidin kotihommia ja voisipa silloin tällöin pistäytyä jonnekin uimarannalle virkistymään, hakemaan ruokahalua ja opettelemaan katsomaan taas uudelleen elämää, sitä hyörinää, jota hän ei ollut saanut lähestyä keskitalvesta lähtien. Ja tuntui siltä kuin hän ei olisi vielä nytkään muuten voinut sitä tehdä, ellei olisi ollut tiedossa omia rahoja, sillä niin kauan olisi omatunto sen kieltänyt, kun kysymyksessä olisivat olleet äidin ansaitsemat.

Hän kantoi laatikon portaita alas, irvisti, kun nuora tahtoi upota kämmeniin, mutta kantoi kuitenkin. Ulko-ovella tulvahti auringonvalo vasten kasvoja kuumana ja sokaisevana. Äsken hän ei ollut sitäkään huomannut muuna kuin kiusallisena hiottajana, mutta nyt se oli kuin ystävällisempää. Hän huoahti laatikon kantamisesta ja mietti, kannattaisiko koneenvuokrarahojen lopuilla kustantaa itselleen autokyyti kotiin vai tyytyäkö raitiovaunuun. Ei! Tuossa puiston takana oli autopirssi ja näin pitkän kitumisen jälkeen kannatti saada sen verran vauhdin- ja elämäntuntua. Hän käskisi ajaa kovasti ja antaisi tuulen sivellä kasvojaan, kaulaansa ja poveaan.

Liisa kantoi laatikkoa poikki puistikon, mutta huomasi aurinkoisen penkin ja istahti sille. Hänen nojatessaan nyt tuohon omaan laatikkoonsa tuli mieleen äidinkin laatikko, kumipyöräinen ja kirjavakatoksinen. Ja häntä hymyilytti pakostakin, kun tiesi saaneensa nyt omansa.

Puiston toista reunaa meni hattu kädessä hänen entinen johtajansa, suuryhtiön itsevaltias. Hänen mielensä teki mennä kysymään, miksi hänen sairastuessaan oli paikka ilman muuta annettu toiselle eikä odotettu hänen paranemistaan. Vai luulivatko he hänen kuolevan? Mutta turha ajatella koko asiaa enää, eikähän se ollut tuon miehen syykään. Ja sitäpaitsi koko liike, toverit ja työ tuntuivat jo niin kaukaisilta, että saivat olla rauhassa. Tuntui niin hyvältä ilman heitä, näinkin, ensi kertaa täysin huolettomana ja ajatuksettomana viime kesän jälkeen.

Viime kesä? — Voi meitä poloisia, Erkki!

Hänen tuli äkkiä niin paha istua, että hän nousi, otti jo laatikon käteensä, mutta hajamielisenä istuutui kuitenkin jälleen ja jäi tuijottamaan puiden yläpuolitse näkyviin ikkunoihin. Siellä juuri oli hänen entinen liikkeensä, ja hänen oma entinen ikkunansakin taisi näkyä. Sen edessä hän oli istunut. Ja kun iltaisin työ päättyi, oli Erkki ollut vastassa tuolla kulmauksessa.

Oli ollut jo useita vuosia sitten juuri tämäntapainen helteinen päivä alkukesästä, kun hän oli kiivennyt ensimmäisen kerran tuonne ikkunoiden taakse portaita ylös. Suuri osa väkeä oli silloin lomalla, mutta kuitenkin oli kaikki niin hälisevää ja levotonta ja hänen mielestään tietysti outoa. — Hän oli saanut paikkansa vastapäätä erästä osastonjohtajaa samassa huoneessa tämän kanssa. Samana päivänä pari tuntia ennen Liisaa oli osastolle tullut vikkelä ja liukaskielinen asiapoikakin. Hänen sinne mentyään oli poika jo vanhempana opastanut hänelle yhtä ja toista. Mutta poika parka! Hänen suurin vikansa oli silloin hänen liukas kielensä. Ja ennen iltaa olivatkin hänen asiansa aivan yhtä huonosti kuin aamullakin ennen paikkaan tuloa. — Puhelin oli soinut ja vaikka Liisa oli aikonut siihen vastata, oli poika ennättänyt edelle ja alkanut hoitaa asioita. Kysyttiin johtajaa ja hän vastasi rehellisesti ja vilpittömästi, että tämä oli klosetissa. Siihen kai asiakas sillä kertaa tyytyikin. Mutta jo puoli tuntia myöhemmin tiesi pojan kuuluisan vastauksen johtaja ja hänen kauttaan puoli taloa. Nuorta miestä tietysti opastettiin ja hän ainakin lupasi vastaisuudessa olla enää selittämättä niin tarkoin esimiestensä askeleita.

Vähän myöhemmin oli johtaja ja sillä kertaa Liisakin poissa huoneesta ja poika vastasi taaskin. Mutta nyt olikin johtaja itse mennyt viereisen huoneen puhelimesta koettamaan, oliko hänen nuhteillaan ollut mitään merkitystä. Siksipä hän kysyikin heti, että oliko johtaja nytkin vielä siellä samassa paikassa kuin aamupäivällä. » En tiedä», vastasi liikkeen uusi ja innokas vesa, » mutta eiköhän se liene siellä nytkin, kun ei ole näkynyt.»

Seurasi uusi tutkinto ja uudet kysymykset. Mutta poika selitti, ettei hän ollut tällä kertaa muuta kuin vastannut toisen kysymykseen ja että hän siis oli viaton. Mutta toinen oli eri mieltä, ja huomisaamuna ei sitä nuorta miestä enää näkynyt.

Muistellessaan elämänsä ensimmäistä leipätyöpäivää Liisa ei malttanut olla naurahtamatta. Vasta sitten hän katsoi ympärilleen ja huomasi toiselta penkiltä kummaksuvia katseita hänen yksinnaurunsa vuoksi. Hänen täytyi nousta ja lähteä kotiin.

Mutta sille hän ei voinut mitään, että hänen oli nyt niin hyvä ja kevyt olla.

5.

Kun Tauno, Hietalan perheen aikamieslapsi, tuli kotiin hyvissä ajoin ennen aamiaista, huomasi hän heti portista käännyttyään äidin jäätelökärryt pihalla portaiden vieressä ja aavisti jotakin erikoista olevan tulossa. Eiväthän nuo kärryt olleet hänen muistaakseen ilmestyneet siihen takaisin koskaan ennen iltaa muulloin kuin suurimmilla sateilla. Tauno aikoikin nyt sen vuoksi kääntyä heti takaisin, mutta huomasi äidin keittiön ikkunan ääressä ja arvasi tämän jo nähneen hänet. Ja kun he eivät olleet nähneet toisiaan äidin kanssa sitten kuin eilen kahvilassa ja kun Tauno ei aavistanut mitään siitä, että äiti oli sen jälkeen tiedustellut hänen työpaikkaansa, piti hän nytkin kaikkein helpoimpana selittää, että oli taas pieni työtön aika päivällä, heidät oli sen vuoksi laskettu muutamaksi tunniksi vapaaksi, jotta tulisivat illalla ottamaan vapaatunnit takaisin.

Hän soitti — oma avain kun oli pitänyt luovuttaa Vareiselle — ja pitkän ajan kuluttua tuli äiti avaamaan. Heidän kohtaamisensa yritti olla taas vilpitön:

» Kah, mamma! Mikäs sinut on tähän aikaan päivästä kotiin ajanut?»

» Olen tässä putsaillut ja korjaillut vaatteitasi. Siellä keittiön tuolilla on sininen pukusi, muuta se heti päällesi. Panin tuen housujenpolven sisäpuolelle, kun oli menemäisillään rikki, ja likaläikät hankasin tärpätillä pois. Paitasi ovat pinossa tuossa pöydällä ja sukkia saat mukaasi viisi paria. Pese itse sitten järvessä uudestaan, kun ne likaantuvat. Nenäliinoja tulee puoli tusinaa ja alushousut...»

» No mutta mitä sinä? Mitä varten nämä kaikki...?» kysyi Tauno ihmeissään eikä voinut aavistaa muuta kuin että jotakin oli hullusti.

» Ai niin, enkös minä muistanut sanoakaan! Sinähän matkustat nyt päiväjunalla kahden tunnin kuluttua minun vanhaan kotiini Lampelaan ukkisi ja mummosi luo kesälomaasi viettämään ja tulet vasta syksyllä takaisin. Kirjoittivat, että he välttämättä tarvitsevat sinua siellä...»

Nyt Tauno yhä enemmän alkoi aavistaa, että jotakin oli kierossa. Mutta kun äiti ei kuitenkaan näyttänyt yhtään vihaiselta, ei hän pitänyt tätä lähtöä minään rangaistuksenakaan. Sillä silloin olisi muori sanellut suorat sanat. Sen vuoksi hän uskalsi viattomana ihmetellä:

» Mutta mitä ihmettä minä siellä sitten teen?»

» Virkistyt heinä- ja peltotöissä ja uit itsestäsi pois kaikki kaupungin pölyt ja taudinbasillit. Minä tulisin niin mielelläni mukaan, mutta kun ei näytä nyt kerta kaikkiaan pääsevän. Mieluumminhan minäkin olisin siellä kuin seisoisin tuolla kuumassa paisteessa pitkät päivät. Ja Liisankin mieli tuntui tekevän kovasti lähteä, mutta kun hänenkin täytyy ensin ratkaista se paikka-asia. Ja taitaa olla vielä niin heikkokin matkustamaan», valehteli äiti kasvot totisina ja ajatteli, ettei valehteleminen ole nyt hänelle mikään synti, kun on itse saanut vuosikaudet uskoa vain valheita.

» Mutta hyvänen aika, enhän minä voi sinne lähteä mitään ilmoittamatta. Täytyyhän minun puhua...»

Ja nyt äidille tuli vihdoinkin kokonaisen vuorokauden odottamisen jälkeen tilaisuus puhua siitä Taunon » paikasta»:

» Jaa-ah! Enpä tosiaankaan muistanut sitä paikkaasi! Mutta lähde sinä nyt vain aivan rauhassa, niin minä käyn kyllä selittämässä siellä sinun liikkeessäsi, jotta kun oli niin kiireellinen matka. Nostanpahan samalla saatavasi, jos siellä jotakin on.»

Tauno yritti hätääntyä, mutta arvasi, että nyt hänet voisi pelastaa vain huolettomaksi heittäytyminen:

» No ei siitäkään kai mitään tule. Mutta voinpahan itse käydä puhumassa asemalle mennessäni. Toimitan samalla vähän muutakin, kun käskettiin. — Mutta eiköhän vain ole selvempi, että minä lähden vasta muutaman päivän perästä? En minä nyt näin yhtäkkiä...»

» Sehän se juuri hauskaa onkin. Sinähän olet aina pitänyt liikkumisesta ja uuden näkemisestä. Nyt siihen on niin hyvä tilaisuus. — No mutta älä seiso siinä enää, hyvä lapsi! Sanoinhan, jotta juna lähtee kahden tunnin kuluttua, ja sitten meistä kahdesta tulee ero. Syö nyt ensin tuossa, paistoin makkaroitakin. Muuta sitten vaatteesi ja joudukin, jotta et myöhästy!»

Tauno istuutui huokaisten pöydän ääreen eikä keksinyt, millä saada matkaa lykätyksi edes huomiseen. Silloin hänellä olisi aikaa miettiä keinoja sen lykkäämiseksi eteenkinpäin. Hän istui selkänojaan, ei syönyt, vaan työnsi jalkansa suoriksi pöydän alle, pani kädet housuntaskuihin ja koetti näyttää huolettomalta.

» Ei. Ei siitä sittenkään tule mitään», hän huoahti toisen kerran aivankuin olisi yksin saanut päättää juuri näin.

» Matkarahaako», joutui äiti taas väliin. » Siitä ei ole huolta. Tässä saat — mihinkäs se pussi nyt joutuikaan — tässä on matkoihin ja sitten saat vielä sata markkaa ylitse muihin menoihisi. Mutta älä pudota niitä, kun miesparalla ei ole vielä edes omaa lompakkoakaan.»

» Onhan minulla ja hyvä onkin», vetäisi Tauno povitaskustaan uuden uutukaisen lompakon, asetellen setelit sinne huolellisesti. Saivathan olla mukana, vaikkapa matka siirtyisikin.

» Mistäs sinä tuollaisen? Kas kun onkin hyvä lompakko! Maksoiko paljonkin?»

Tauno ei ollut kuulevinaankaan. Hän päätti nyt, kun huomasi, ettei äiti mitään tietänyt, siirtyä puolustajasta hyökkääjäksi:

» Mutta miksei minulle ole sitten aikaisemmin puhuttu tästä matkasta, jotta olisin voinut järjestää työni? Olisihan tuosta saattanut mainita edes tänä aamuna, jos ei ennen. Enhän minä nyt yhtäkkiä, älyätte kai sen itsekin...»

» Voi hyvä lapsi, kun sinua on haettu koko aamu», valehteli äiti rohkeasti ja nautti tästä valehtelemiskilpailusta, sillä mitään aavistamaton poika paljasti hänelle lopultakin itsensä. Kyllä hän vielä ennen lähtöä puhuisi pojalle vähän tottakin, mutta nyt hän ei antaisi toiselle kunnollista suunvuoroa puolustella. » Kun kirje tuli vasta tänä aamuna lähdettyäsi! Liisa kävi soittamassa työpaikkaasi, muttei löytänyt puhelinluettelosta. Hän koetti etsiäkin, mutta poliisikaan ei tietänyt osoitetta.»

» Enhän minä siellä ollutkaan, kun vasta illalla...»

» No niinhän mekin arvelimme, jotta sinä kai olet vapaa samalla tavalla kuin eilenkin. Sitten Liisa kävi urheilukentällä, muttei löytänyt sieltä, vai liekö katsonut huonosti.»

» Tuolla kaupungilla kävelin hiukan», pienensi poika itse rengasta, jota äiti oli juuri koettanut kiristää.

» Näitkö muuten Vareista? Hänkin haki sinua. Minä kieltelin ensin vähän, mutta hän vain meni. Vareinen oli käynyt etsimässä sinua kaikista tämän puolen kahviloista. Oli käynyt ' Puistossakin' asti.»

» No siellähän minä juuri olin! Miksei...?»

» Sepäs kummallista. Kertoi istuneensa pitkät ajat siellä ja heittäneensä hakemisen. Mutta ehkä te olittekin eri huoneissa, ehkä Vareinen istui biljardissa...?»

» Minähän olin juuri siellä», murahti Tauno.

» Jahah, vai siellä», sanoi äiti jo kylmemmin löydettyään pojan olinpaikan. » Vai siellä. Sieltäkös sinä tuon lompakonkin sait?»

» Voitin sen muutamalta maalaiselta, kun se ei osannut pelata yhtään. Ensin se mies hävisi rahansa muille ja sitten minulle vielä lompakon, kun koetti saada entisiään takaisin.»

» Jassoo, vai niin. Siellä taitaa olla hauskaakin väkeä? Taitavat tarjota joskus ryypynkin, ne parhaimmat tuttavat? — No syöhän nyt sentään ja joudu, että kerkiät. — Sinä kyllä varmasti matkustat tänään, siitä ei kannata enää puhua! Ja minä taidan tulla asemalle saattamaan, jotta poju saa piletin ja löytää oikeaan junaan. Sattuu olemaan muitakin asioita kaupungille ja käyn sitten samalla siellä sinun liikkeessäsikin.»

» Siellä nyt ei naisten tarvitse solkata minun asioissani», murahti poika vihaisena, että hänen työasioihinsa sotkeuduttiin. Vähän harmitti toisekseen, että oli tullut keksityksi koko juttu, jos sattuisivat naiset vielä saamaan selville ja nostaisivat rähäkän. Mutta äidin hyville mielin saattamiseksi oli pitänyt tekaista...

Jenny-rouva olisi tahtonut poikansa viime sanojen jälkeen astua tämän eteen, tarttua kauluksesta ja antaa ympäri korvia. Hänen mielensä teki siepata herran oma kävelykeppi tuosta ovenpielestä, lyödä sillä vasten kasvoja ja huutaa kerrankin suunsa puhtaaksi, että tämä oli koira, kun oli ensin sepittänyt valheita todellisia teitään peittääkseen, ja sitten kaksinkertainen retku, kun kehtasi vielä jälkeenkinpäin luulla äitiään niin hölmöksi, että tämä iankaiken uskoisi valheita, vaikka olikin uskonut eiliseen ja tähän päivään asti. Hän oli nyt niin hämmästynyt näistä kahden päivän paljastuksista, etteivät edes kyynelet jaksaneet nousta hänen ihmetteleviin silmiinsä. Mutta hänen piti kestää nyt vielä vähän aikaa ja hillitä itsensä lopullisesta purkauksesta, että saisi pojan kunnollisesti junaan. Jos hän kestäisi nyt tämän kerran, muuttuisi kaikki silloin vähitellen hyväksi. Hän tunsi poikansa myöskin toiselta puolen: pahaan umpikujaan jouduttuaan tämä saattaisi yht'äkkiä nousta ja hävitä sen tien, niinkuin oli kerran kouluaikanaankin tehnyt kesken syönnin: noussut ja kadonnut kotoa kahdeksi päiväksi. Eikä vielä nytkään tiedetty, missä hän oli silloin ollut.

Mutta surun, kiukun ja pettymyksen lomassa Jenny-rouva kuitenkin hienoksittain nautti siitä, että oli asettanut ansansa niin hyvin, jotta poika oli ilman suurempia tutkinnolta ja rähinöitä paljastanut itsensä kokonaan. Kun hänet saisi vain nyt mielisuosiolla junaan, niin mies siitä vielä kouluttaisiin!

Niin, siellä maalla! Hänen kotinsa oli keskikokoinen maalaistalo ja vanhemmat totista, työteliästä ja ankaraa väkeä. Vanha ukko ja mummo olivat aikoinaan olleet lapsilleen niin ankaria, etteivät nämä vielä täysi-ikäisinäkään olleet omia herrojaan liikkumaan muiden kylän nuorten menoissa. Viikosta viikkoon ja vuodesta vuoteen ajettiin viideltä tai kuudelta aamulla ylös, olipa sade tai paiste. Ja työtä kesti iltaan niin myöhään, ettei tehnyt enää mielikään minnekään. Hänkin, Jenny-rouva, oli sieltä lähtenyt maailmalle kuin pakoon: Pitkien tuskailujen jälkeen hänet päästettiin talouskouluun, ja sen tien hän joutui maailmalle ja naimisiin. Ensin se oli hänellekin ollut suurta vapautta ja kotona vanhemmat katsoivat karsaasti, että hän oli lähtenyt työtä karkuun, mutta nyt myöhemmin miehensä kuoltua hän oli kyllä usein myöntänyt, että jos ei ollut helppoa kuokkia Lampelan peltoja, niin ei ollut sentään paljon helpompaa tämäkään. Mutta kun noille lapsille nyt vain kävisi hyvin, niin kylläpähän aina muusta selviäisi. Liisa kyllä näkyi perineen isovanhempiensa työsisua, mutta poika oli täysi taka-askel, ehkä liian väsyneen äidin heikko lapsi.

Mutta nyt Jenny-rouva aikoi kirjoittaa veljelleen sinne maalle ja selittää kaiken. Vanhukset tuskin jaksaisivat enää pitää silmällä noin ovelaa kiemurtelijaa, mutta veljen aisoista ei mihinkään mentäisi. Hän selittäisi veljelleen aivan koristelematta ja häpeämättä, että poika vain vajehtii eikä kasva akaksikaan, jos ei ole kymmenkunta tuntia päivässä pellolla tai niityllä, niin että hän illalla työstä päästyään ja ruokaa haukattuaan kaatuu suoraan sänkyyn eikä mieluilekaan enää kylille hakemaan toisia samanlaisia tyhjäntoimittajia. Tuoreeltaan mies maatöihin, ja pysyköön siellä niin kauan kuin viisastuu.

Nyt saivat loppua pojalta joutenolon päivät! Nyt tällä kellonlyömällä! Liian oli tullutkin olluksi löyhä, mutta kun se oli lapsena ollut niin heikko ja sairaalloinen, että oli yrittänyt aina tukehtua käsiin, jos oli aikonut piiskata. Mutta kun hänellä nyt riitti jo terveyttä vetelehtimään, niin sai yrittää toki muutakin. Ja jos voimat ja terveys eivät siellä Lampelassa riittäisi, vaan mies tukehtuisi, niin eihän tuosta näkyisi tulevan kunnon eläjää muutenkaan. Parempi katketa työn ääreen kuin istua loppuikänsä linnassa. Sillä linnareissua ne nuo tuollaiset valheet vain ennustaisivat.

Jenny-rouva tunsi tehneensä päätöksen poikansa puolesta, ennen vaikka ruumisarkku kuin käsiraudat — ja tunsi kuin itselleen helpotusta. Hän hypähti taas istualtaan, meni eteiseen kuin peläten heltyvänsä jyrkästä kuolemantuomiostaan, veti kaapin päältä esille pölyttyneen, kulmistaan rikki kuluneen matkalaukun ja alkoi pakata siihen poikansa vaatteita ja tavaroita vihaisena — niinkuin Tauno syrjäsilmällä katsellessaan oli huomaavinaan.

Aurinko alkoi paistaa keittiöön sisään. Oli juuri se hetki ennen puolta päivää, jolloin aurinko pääsi näkyviin heidän eteisensä kulman takaa, sitten kiersi hiukan aikaa keittiön hellankulmasta oven toiseen pieleen asti ja sitten taas katoaisi huomiseksi, kun viereinen korkea kivitalo tulisi tielle. Tuo kierros hellankulmasta ovelle asti kesti tavallisesti toista tuntia — tavallisesti — sillä sateisilla ilmoilla ei nähty muuta kuin vastapäinen harmaa kiviseinä.

» Kas, kun tulee kirkas päivä», huokasi itsekseen Tauno, nousi syömästä ja kohotti paitansa riippuvia hihoja ylemmäksi. » On sääli lähteä juuri tällaisena päivänä matkalle!»

Mutta äiti ei vastannut mitään. Poika näytti aikovan heittäytyä kamarin sohvalle pitkäkseen.

Siiloin ilmestyi Liisa portista pihamaalle hikisenä ja tyytyväisenä laatikkoaan raahaten.

» Mene edes auttamaan siitä, jos et pelkää menehtyväsi!» tuhahti äiti Taunolle, ja tämä mitään virkkamatta meni pihalle.

Eteiseen tultuaan Liisa kyllä huomasi toisten kasvot hyvin totisiksi, mutta selitti äidilleen itse innostuneena:

» Tässä nyt sitten on minun työkalulaatikkoni ja parin päivän eväät. Tosin ei parempaa kuin puhtaaksikirjoittamista, mutta lähipäivinä hankin jotakin jalompaakin: käännöstyötä. — Mutta mitäs sinä siihen vanhaan laukkuun ahdat?»

» Pakkaan tässä erään toisen työkalulaatikkoa, kun mies lähtee maailmalle.»

Liisa seisoi keittiön kynnyksellä kuivaillen nenäliinallaan hihattoman leninkinsä kainaloaukon sisältä ihoaan ja huokaillen hyväntuulisena:

» On tämä elämä rasittavaa! Kun ensin saa hikoilla itsensä läpimäräksi työnhaussa, saa sitä jo paria päivää varten niin paljon, että on taas uudelleen läpimärkä. Vaikka luulen kyllä, ettei tuosta kahden päivän taakasta ole tänä iltana enää paljoakaan jäljellä.» Sitten hän astui veljensä eteen seisomaan hajajaloin niinkuin tämäkin: » Jahah, meidän herra taitaa matkustaa! Liikeasioita, vai?» kysäisi hän Vareisen äänellä.

» Noo», virkkoi toinen välinpitämättömänä ja läksi pois. » On tässä vähän mietitty.»

» Eipä tuossa ollut pitkiä miettimisiä, kun päätettiin vain!» lisäsi äiti tiukkana ja supisi eteisessä jotakin Liisan kanssa. Ja Tauno epäluuloisena oli varma, että naisten supina koski häntä. Mutta pian oli Liisa jälleen edessä ja kysäisi kuin pojan puolesta huolestuneena:

» Kuulostaa kuin matkustaminen ei huvittaisi poikaa?»

Hiukan ärtyneisyydestään lientyen, kun Liisa käytti pitkästä aikaa hyväilysanaa » poika», Tauno vastasi kuin apua odottaen:

» Niin, kun tuntuu niin turhalta matkustaa juuri tällaisena hienona päivänä. Aivankuin ei saattaisi hyvin lykätä sateisempiin aikoihin ja nyt sen sijaan mennä vaikka uimaan.»

» Sateisempiin aikoihin!» tuhahti taas Jenny-rouva kiivaana. » Tätä matkaa on lykätty jo kahdeksantoista vuotta liian paljon eikä siirretä enää tuntiakaan. Ja taitaa olla ' uintimatkoille' yhdentekevää, sataako vai paistaa. — Muuta pian paitasi siinä!»

Tauno huomasi vastaansanomisen turhaksi; jokin muu pelastus oli keksittävä, jos mieli saada matkaa myöhästetyksi tunnillakaan. Sen vuoksi hän vaikeni. Liisa taas oli äidin äänensävystä tuntevinaan, että tässä esikaupungin keittiön ja kamarin huoneistossa oli tänään tapahtuva suursiivous — sellainen suursiivous ajatuksissa ja teoissa, joita on vain kerran tai pari kunkin ihmisen elämässä ja josta kulloinkin saa perhe aloittaa uuden lehden. Hänhän oli omalta kohdaltaan päättänyt tänä aamuna juuri samaa ja uskonut ainakin itse tänään aloittavansa kokonaan uuden ajanjakson. Mutta näytti kuin ketkään muutkaan eivät välttäisi sitä enää. Sen vuoksi hän olisi tahtonut nyt päästää hihkuvan hyvähuudon, mutt’ei uskaltanut puuttua asioihin, vaan vaikeni, kun äiti näytti suuttuneelta.

Äiti taas oli tänään, kuten aina ennenkin, tullut siihen uskoon, että hänen tyttärestään ei voisi tullakaan mitään muuta kuin kelpo nainen, jos saisi olla vapaana omine ajatuksineen kelpo ympäristössä. Ja peläten, että toinen nyt heikkona sairautensa jälkeen voisi erehtyä johonkin, jota hän itsekin varmasti katuisi myöhemmin päästyään jälleen oikein ajattelemaan, katuisi — sitä peläten äiti päätti puhdistaa ympäristön, ettei mikään olisi estämässä tyttären hyvää uskoa ja hyviä ajatuksia. Niin, ja hänen pojastaan ei taitaisi tulla koskaan kelpo miestä, olipa hän vapaana millaisessa ympäristössä tahansa. Toisen ympäriltä täytyi kitkeä rikkaruohot pois peittämästä valoa ja toiselta täytyi vapauskin ottaa kokonaan pois ja istuttaa hänet sen jälkeen aivan uuteen paikkaan. — Siksi äiti oli nyt niin puuhaileva, tiesi kaiken tulevan hyväksi, jos saisi tehdä kaiken niinkuin halusi, ei sietänyt sen vuoksi vastaan sanomista ja vaikeni.

Silloin alkoi kaikki näyttää Liisasta niin surullisen koomilliselta — oli sentään taivaan onni, ettei hänen tarvinnut olla noin holhottavana, ettei hänelle tarvinnut vetää valmiita housuja jalkaan niinkuin muutamalle urholle tuossa. Hän nautti, kun voi täydellä syyllä lyödä rintoihinsa kuin fariseus, että hänellä oli edessä elämä ja maailma, mutta tuo toinen lähetettiin piiloon. Eipä silti, ettei hänkin olisi ollut kerran holhouksen tarpeessa, mutta kukaan ei olisi osannut sitä silloin antaa. Ja hyvä oli, ettei hän tullut silloin kertoneeksi huoliaan kenellekään, kun näkyi ominkin voimin päässeen pystyyn taas. Olisi syntynyt vain kaikenlaisia väritettyjä juoruja hänestä ja nyt hän saisi ensi töikseen ruveta niitä lakaisemaan pois sen sijaan, että nyt oli kaikki valmista.

Mutta jopas olivatkin talon asiat tänään riivatun hyvin, että pakostakin pyrki naurattamaan. Tästä taitaisi tulla vielä oikein juhlalauantai! Hän ei malttanut enää olla tekemättä pilaa koko perheestä:

» Raakalaisia nuo tämän talon naiset! Ottavat miehiseltä mieheltäkin sisun pois, noin vain kesken toisen kiireellisten töitten, liimaavat postimerkin takapuoleen ja nostavat lapsen junaan...»

» Ole hiljaa siinä äläkä viivästytä toista», kielteli äiti, vaikka hyväntuulisuus alkoi tarttua häneenkin. Mutta Liisan oli nyt mahdoton pysyä vaiti:

» Kun nyt menet sinne Lampelaan, niin kerro terveisiä Sylvi-serkulle.»

» Mille vietävän Sylville?» tokaisi Jenny-rouva.

Liisa rypisti toista silmäluontaan äitiin katsoen, hymyili tälle, mutta puhui veljelleen ääni totisena:

» No hyvänen aika! Meidän riivatun kaunis Sylvi-serkkummehan viettää aina kesänsä Lampelassa, ui siellä, ratsastaa, järjestää tanssiaisia ja johtaa koko seudun seuraelämää. Muuten kyllä kiltti ja kaunis tyttö, mutta taitaa olla yksi pieni vika: Sylvi on aina ollut niin huvittelunhaluinen.»

» No onpahan edes yksi lohdutus», ajatteli itsekseen Tauno.

Äiti ei ymmärtänyt, mihin Liisa valheellaan pyrki, sillä minkäänlaista Sylvi-serkkua ei ollut koskaan vielä syntynytkään, ja jos olisikin, niin hänen olisi hyvin vaikea ratsastella pienen maalaiskylän seuraelämässä — kaikkein vähimmin talossa, joka ei tuntenut eikä tunnustanut kuin yhden käskyn ja evankeliumin: » Painu työhön tai ole syömättä!» — No niin, puhukoon tyttö huvikseen, mitä haluaa!

Mutta Taunon uteliaisuus oli jo herännyt:

» Sylvi-serkku? Miks'ette ole koskaan ennen kertoneet mitään hänestä? Onko hän — tuota...?»

» Tumma vai vaaleako? No, miltä kannalta asian ottaa. Sittenpähän näet, kun menet.»

Liisa ei itsekään tiennyt, miksi hän kertoi olemattomia asioita, tehdäkseenkö vain pilaa vai edes tällä tavoinko helpottaakseen pojan lähtöä. Joka tapauksessa tämä näyttikin vähän ilahtuneen eikä voinut salata mielenkiintoaan Lampelaa kohtaan. Hän tuli jo ajatelleeksi, että rahaakin olisi pitänyt olla mukana enemmän kuin mitä äiti antoi. Mutta mistäpäs sitä nyt otti.

Liisa oli yht'äkkiä alkanut tuntea taas väsymystä ja pyörrytystä, kai raskaan kirjoituskonelaatikon kuljettamisesta. Hän ei tahtonut näyttää äidilleen huonoa vointiaan, vaan heittäytyi keittiöön äitinsä vuoteelle kuin romaania lukeakseen, vaikka maailma alkoikin pyöriä ja hämärtyä niin, ettei lukemisesta tullut mitään. Mutta äiti puuhasi omalla tahollaan eikä huomannut häntä.

Herätyskello kaapin päällä oli kahtakymmentäviittä vailla kaksitoista, mutta Jenny-rouva tiesi, että se oli kymmenen minuuttia edellä.

Vareinen näkyi myöskin kääntyvän portista pihaan ja tulevan kotiin.

6.

» Tauno hoi! Joko olet pukeutunut?» huusi Jenny-rouva keittiöstä suljetun oven läpi kamariin, jossa Vareinen ja Tauno tuntuivat keskustelevan ja väliin nauraa höräyttävän. — » Jahah, no tule sitten lopettamaan tänne, kun meillä Vareisen kanssa on vähän puhuttavaa.»

Tauno tuntui murahtavan jotakin vaatteitaan kokoillen ja Vareinen kuiski innokkaana. » Ette te enää pitkään viisastele», ajatteli Jenny-rouva, » taisivatpa yhteiset naurunne viimeinkin loppua!» Tauno tuli kamarista, kädessään paita, hiha lattiaa pyyhkien, toisessa kaulus ja parranajovehkeet.

» Ei miehellä vielä omaa paitaakaan päällä, mutta untuviaan jo ajaa», ärsytti äiti häntä tahallaan, kun luuli miesten äsken hänelle naureskelleen. Hän näytti nyt olevan hirtehisen hyvällä tuulella, seisoi ensin kamarin kynnyksellä katsellen kumpaakin miestä kasvoihin ja sitten astui sisään, veti oven jäljessään kiinni ja hymyilevän voitonvarmana selitti Vareiselle:

» On tullut pidetyksi tuota poikaa vähän kissan päivillä ja nyt pitää keskellä kaunista työpäivää ahtaa älyä aikamiehen kokoiseen lapseen. Mikäpä tietää, tuleeko tuosta tolkkua... Kukapa älysi aikaisemmin, että tuollainen venkale siitä venyy! Oli muka olevinaan niin kivulloinenkin. Mutta taisivatpa taudit olla vain selkäsaunan siirtämistä huomiseen tältä päivältä. Nyt ei näy enää kykenevänkään muuhun kuin valehtelemiseen ja kuljeskelemaan ympäri kaupunkia ja kahviloita kuin juoksukoira. — Mutta pannaanpa nauha penin kaulaan! Hohhoijaa!»

Liisa oli sängyllä torkkuessaan kuullut äidin sanat Vareisen kanssa keskustelemisesta ja näki oven suljettavan kuin konsanaan kahdenkeskisiä välienselvittelyjä varten. Nyt hän kohotti päätään ja koetti siepata edes yhden sanan päästäkseen selville, mistä äiti aikoi puhua Vareisen kanssa virkkamatta sitä ennen hänellekään mitään, vaikka he aina ennen olivat pohtineet ensin kunkin asian kahden. Mutta nyt ei äiti puhunut edes hänelle. Liisa erotti vain muutaman sanan ja kuuli äidin puhuvan Taunosta — no, eikö se sen kummempaa ollutkaan. Hän painoi päänsä jälleen alas ja koetti saada pahoinvointinsa ohi.

Vareinen ei vastannut mitään Jenny-rouvan äskeiseen vuodatukseen. Hänen keskustelunsa Taunon kanssa oli katkennut niin äkkiä, että hän vielä nytkin ajatteli sitä ja kulmat kurtussa istui odotellen, että toinen puhuisi pian, kun oli kerran tullut häiritsemään. Sitäpaitsi hän huomasi asuntorouvansa tavallista varmemmasta ja vieraammasta käytöksestä jotakin uutta olevan tulossa ja oli hieman jännittynyt, millä lailla se koskisi häntä. — Ja olipa sanottavaa mitä tahansa, antaisi tulla nyt vain! — Vareinen sytytti savukkeensa uudelleen jotakin tehdäkseen ja katseli välinpitämättömänä ikkunasta ulos.

» Tässä on tämä nappi», virkkoi rouva aivankuin he olisivat juurikään puhuneet napeista. » En muistanut sitä heti antaa, vaikka olisitte kenties tarvinnut.»

Hän pani napin pöydälle, Vareinen kurottautui tuoliltaan nousematta ottamaan sen, käänteli välinpitämättömänä, vilkaisi sitten epäluuloisena rouvaan, mutt’ei huomannut tämän kasvoilla mitään erikoista, heitti sen sitten piirongin päälle ja sanoi:

» Eihän tuolla väliä. Ostin toiset samanlaiset.»

» Löysin sen keittiön sängystä», sanoi rouva yhtä rauhallisena sipaisten kämmenellään suoraksi pöytäliinaa.

Seurasi pitkä, hiljainen paussi, ja Jenny-rouva oli huomaavinaan kuin nappi ei olisi tehnyt toiseen mitään vaikutusta.

» Tuota noin», aloitti hän jälleen, mutta ääni tuntui hiukan epävarmalta hämilläolosta ja neuvottomuudesta, ja hän pysähtyikin siihen kuin ajatellakseen.

» Jahah», kääntyi Vareinen äkkiä häneen päin kuin olisi ollut niin syvissä ajatuksissa, että vasta nyt ensimmäisen kerran huomasi rouvan. Hän itsekin nautti, että oli osannut sanoa sen niin kylmästi, sai toisen yhä enemmän hämilleen ja pääsi siten hallitsemaan tilannetta. Sillä jos Jenny-rouva olisi päässyt puhisemaan kiukuissaan, ei hän olisi voinut muuta kuin kuunnella.

» Me kun olemme Liisan kanssa ajatelleet tässä... Kun tuo Tauno lähtee tästä nyt pois ja Liisa rupeaa tekemään töitä kotona ja tarvitsee enemmän tilaakin, niin sopisiko Vareisen hakea nyt kuukauden pitkään asuntoa toisaalta ja muuttaa sitten? Liisan pitäisi saada tämä kamari itselleen, jotta hän voisi tehdä töitään rauhassa. Ei voi oikein vaatia häntä käyttämään keittiötä työhuoneenaan, kun siellä ei ole rauhaakaan.»

Kävihän se Jenny-rouvan mielestä jokseenkin hyvin, vaikka hän oli ensin tuntenut itsensä noloksi, kun oli tullut aikaisemmin olluksi niin tuttavallinen tuon kanssa.

» No niin, minä kyselen toista asuntoa», kuuli hän Vareisen vastaavan päätään kääntämättä.

» Tietysti meidän täytyy sitä ennen maksaa kaikki velat pois teille! Eikähän sillä muutollakaan muuten niin kiirettä olisi, mutta Liisa kun ei sitä ennen voi oikein tehdä mitään. — Sopisikohan kuitenkin parin viikon päästä, vai eikö Vareinen luule voivansa muuttaa ennenkuin kuukauden kuluttua? Niinhän se tietysti oikea sääntökin olisi.»

» Sopii jo viikonkin kuluttua. Ehkäpä sopii jo huomennakin, kun vain ehtisin tavata erään toverini. Mutta tänään en vielä oikein kerkiäisi, kun on niin paljon muuta puuhaa eikä ole aikaa pakkailla ja siirrellä tavaroita toiseen paikkaan.»

Toinen huokaisi helpotuksesta. Kaikki kävisi paremmin kuin hän oli osannut kuvitellakaan. Hän pääsisi tuosta vieraasta jo huomenna. Teki mieli hypähtää kävelemään helpotuksentunteesta, mutta hän virkkoikin vain niin kylmästi kuin osasi:

» No niin, ellei Vareiselle olekaan muutosta sen suurempaa haittaa, niin olisi sitä parempi, kuta aikaisemmin, vaikkapa jo huomennakin. — Minä toimitan vielä tänä iltana kaikki vanhat velat kuitiksi. — Jaa-ah! Saa nähdä, mihin tässä oikein kerkiää, kun on kiirettäkin olevinaan. — No mitäs hammaslääkäri sanoi?»

» Mikä hammas...?»

» Niin että ottiko hammaslääkäri aamulla sen tuskahampaan pois?»

» Kyllä. Taisi vähän paikkailla. — Mutta tehköönpä mitä tahansa.»

Viimeisen Vareinen sanoi itselleen ja katsoi kelloaan. Jenny-rouva ymmärsi, että asiat oli puhuttu nyt selviksi, toisti vielä kuitenkin kuin kohteliaisuudesta jotakin äsken sanomaansa ja meni. Keittiössä hän ei ollut huomaavinaankaan lasten kysyviä ja tutkivia katseita, vaan alkoi hellan ääressä heti puuhata jotakin pesuvadin ja veden kanssa. Liisa kurkisti sängystä ja aikoi kysyä, mutta jätti sen kuitenkin tekemättä arvellen, että jos äiti tarkoitti sen hänenkin tiedettäväkseen, niin hän kertoisi sen vielä kuitenkin. Mutta jos aikoi pitää puheet omana salaisuutenaan, niin voisi utelemisesta vain suuttua eikä puhuisi mitään. Ja Liisa näki äitinsä posket punoittavina, suu meni itsestään väliin pieneen voitonriemuisen hymyn häiveeseen ja huulet pyrkivät liikahtelemaan, aivankuin hän olisi vielä puhunut jonkun kanssa. Sitten taas kulmat rypistyivät, huulet pysähtyivät ja saivat tiukan ilmeen. Tästä Liisa päätteli, että jotakin oli tapahtunut, mutta arvasi saavansa tietää sen kyllä aikanaan. Siksi hän vain huokaisi ja painoi päänsä tyynyyn, koettaen nukkua. Silloin kuului kamarin oven läpi Vareisen huuto:

» Tauno!»

» Tauno matkustaa nyt päiväjunalla eikä Taunolla ole aikaa puhella. Hänen täytyy laittaa tavaransa kuntoon», vastasi Jenny-rouva hiukan nuhtelevasti, ennenkuin Tauno oli ehtinyt tarttua ovenripaan.

» Laittautukoon vaikka helkkariin», murahti itsekseen Vareinen tuosta uudenlaisesta kohtelusta kimmastuneena, mutta varoi, etteivät sanat kuuluneet Jenny-rouvalle asti. Hän olisi kyllä tahtonut tietää tarkoin irtisanomisen syyt, mutta ei uskaltanut niitä kysellä siinä pelossa, että rouva voisi sanoa hänelle koko mielensä puhtaaksi, kun sillä kerran näytti olevan jotakin sydämellään. Jos irtisanomisen syyt olisivat olleet toiset kuin mitä ne nyt luultavasti olivat, olisi niitä kai sopinut kysäistäkin...

Ja Tauno laittautui kuntoon, kun käskettiin. Hän ajatteli nyt matkaa jo jonkinlaisena helpotuksenakin. Olisipahan siitä ainakin vaihtelua ja pääsisipähän kuulemasta naisten iankaikkista marinaa siitä, ettei hänellä ollut työtä. Ja nyt tuo jankutus tulisi tästä päivästä lähtien vain yhä pahemmaksi. Kenellä oli mikin harmi... Tauno oli kyllä koettanut tehdä parhaansa sovun ylläpitämiseksi talossa, oli ollut kumpaisellekin naiselle niin hyvä kuin oli osannut eikä ollut mennyt heidän silmilleen, niinkuin Liisa usein pyrki häntä pakkailemaan. Ja juuri siksi, ettei hän voinut olla kotona kuulemassa halveksivia hymähdyksiä ja ainaisia huomautuksia työstä, pysyi hän kaupungilla ja ryyppäsi, kun huvitti. Siellä häntä pidettiin yhtä hyvänä ihmisenä kuin muitakin. — Eipä silti, olihan äiti aina ollut siedettävä, mutta Liisa kai lopulta oli villinnyt hänetkin samalla tavalla haukkumaan ja viittailemaan. Mutta nytpähän he hänestä pääsisivät!

Ja Taunon mielessä häilähti hämärä kuva Lampelasta, vaikk'ei hän ollut siellä koskaan käynytkään eikä tiennyt, millaista siellä oli. — Hän pukeutuisi aamulla niihin tummansinisiin housuihinsa ja tennispaitaan ja kävelisi pellolle, kumartaisi naisille ja nousisi jonkin koneen — niillä taitaa olla jonkinlaisia niittokoneita — nousisi jonkin koneen istuimelle ja ajaisi parivaljakkoa kuin vanhanajan kuninkaat sotavaunujaan. Eikä kestäisi kauan, ennenkuin sinne tulisi Sylvi-serkku vieraineen ja he menisivät rantaan loikomaan, uimaan ja valokuvaamaan. — Ja Tauno oli nyt kuulevinaan jo Sylvi-serkun naurunkin...

» Silitäpäs, Liisa, nuo pojan alushousut», sanoi Jenny-rouva. » Minun täytyy juosta Laaksosella puhumassa siitä maksusta.»

» Mistä maksusta?»

» Vareinen muuttaa jo huomenna toiseen paikkaan asumaan ja sitä ennen meidän täytyy maksaa se velka.»

» Muutt...» kavahti Liisa sängystä pystyyn ja seisoi keskellä lattiaa katsoen äitiinsä puoleksi ihmeissään, puoleksi valmiina iloissaan.

» Hän muuttaa huomenna, johan sen kuulit! Minulla on kyllä hiukan rahaa, mutta kun se Laaksosen laskukin pitäisi maksaa. Minun mielestäni olisi selvempi ja parempi, että selvitettäisiin kaikki täysin kuntoon Vareisen kanssa. Eikö sinustakin? Pitäisi siis käydä kysymässä Laaksoselta, eikö hän voisi odottaa muutaman pari päivää.»

» Pyykkää sinä vain housusi, kyllä minä Laaksosella käyn», tarjoutui Liisa heti auttamaan kuin kiirehtiäkseen puolestaan vuokralaisen lähtöä. Vaikka Laaksosella käyminen tavallisissa oloissa olisi saattanut tuntua aivan puhtaalta kerjäämiseltä — hän tunsi kauppiaan siksi hyvin — ei se nyt ollut laisinkaan vastenmielistä. Puoli vuotta sitten hän tuskin olisi lähtenyt sellaiselle matkalle — ilmoittamaan, ettei heillä ollut millä maksaa äidin torikauppaa varten otettuja tavaroita.

» No niin, kyllähän sinäkin osaat puhua sen asian. Minä valmistelen nyt tämän sankarin matkalle. Ja kun hän on lähtenyt, menen sitten iltapäivällä taas myymään.»

* * * * *

Liisa oli ennättänyt käydä jo kauppiaan luona, repiä kotona auki laatikkonsa laudat ja nostaa kirjoituskoneen keittiön pöydälle, jota tavallisesti käytettiin ruoka- ja pesupöytänä, sekä asettaa koko paperipinonsa viereiselle tuolille. Hän ei malttanut odottaa, että hän huomenna saisi koko kamarin käytettäväkseen, sillä hänen oli jo tänään saatava työt hyvään vauhtiin.

Auringonläikkäkin lattialla oli päässyt jo melko lähelle eteisen kynnystä, kun äiti huomasi Taunon livahtaneen taas Vareisen luo. — Että sekään ei vain pysynyt poissa kamarista! — Ja vaikka junan lähtöön oli vielä melkein tunti, tahtoi hän itsekin päästä uskomaan, että matkasta tulisi tosiaan totta, ja kiusaantuneena katkaisi miesten neuvottelut:

» Tauno! Nyt me lähdemme, ala joutua!»

» Eihän nyt vielä. Mitä sinä hourit? Kellohan on...»

» Se nyt on helkkari, ettei yksi sana kuulu!» huusi toinen suuttuneena vastaansanomisesta, vaikka itsekin tiesi lähdön liian aikaiseksi.

Liisan mieleen välähti, että hän jäisikin nyt Vareisen kanssa kahden kotiin, kun äiti menisi saattamaan poikaa. — Ei-jei! Hän ei tahtoisi enää uudistaa tämänaamuisia kohtauksia, sillä nekään eivät tulisi enää varmasti olemaan yhtä viileitä kuin tänä aamuna eikä hän muutenkaan voisi niitä enää kärsiä.

» Aiotko tosiaan mennä asemalle?» kysyi hän.

» Tietysti. Menen katsomaan, jotta itsekin paremmin uskon pojan menneen. — Eikähän tiedä, miten pitkä aika kuluu, ennenkuin hänet taas näkeekään», huokaisi äiti aivankuin surullisena.

Tytär ajatteli, että hänkin voisi lähteä mukaan paremmin kuin jäädä tähän odottelemaan kohtausten syntymistä. Mutta hän tunsi myöskin, ettei hänestä tällä hetkellä ollut kävelijäksi, vaan voisi yhtäkkiä tuupahtaa tiepuoleen.

» Onko nyt niin välttämätöntä mennä? Pääseehän poika yksinäänkin.»

» Ja miks'ei olisi? Saattaahan tuon nyt tehdä, vaikka päivä menisikin hukkaan.»

» Älä viitsi! Katsos — olisi hauska, kun olisit nyt täällä!» rukoili jo toinen.

Hänen äänenpainonsa kuulosti oudolta — Liisa ei ollut koskaan puhunut noin rukoilevasti muulloin kuin joskus sairaana ollessaan — ja Tauno vain silloin, kun hänellä oli huono omatunto — ja Jenny-rouva kääntyi ihmeissään kysymään:

» Mitä nyt?»

» En tiedä — mutta olisi parempi, kun et menisi. Minä en taida olla vieläkään aivan terve.»

Äiti katseli kysyvänä tyttäreensä, jotta mistä nyt tuli tämä pelko, kun hän ei ollut sairaanakaan pyytänyt äitiä jäämään, vaan oli kuumeisenakin saanut olla päivänsä yksin. Hän seisoi keskellä keittiön lattiaa neuvottomana, toisessa kädessään eteisen naulasta ottamansa hattu ja toisella silitellen sen koristenauhaa. Vareinen tuntui yskäisevän kamarissa. Silloin äiti luuli tajuavansa jotakin ja kysyi:

» Tuoko?»

Tytär nyökkäsi sanaakaan virkkamatta. Merkillistä, miten he kaksi tänään ymmärsivät toisensa! Ei koko pitkä sairauskaan ja äidin tarkka huolenpito olleet tehneet heitä niin läheisiksi kuin tämä yksi ainoa lauantaiaamupäivä. — Mutta kun äiti katsoi toisaalle ja kääntyi pois, oli hänellä tavallinen arkinen ilmeensä ja äänenpainonsa, vaikk'ei hän äskeisestä lämmenneenä voinutkaan olla sanomatta, pieni hymyntapainen suupielessään:

» Kun vain saataisiin nuo sammakot pois tästä kultakalojen lammikosta, niin meille tulisi väljät ja vapaat päivät.»

Hän astui eteiseen, pani hatun päähänsä, otti takin toiselle käsivarrelleen, toiseen käteensä keittiön lattialta Taunon paketin, avasi kamarin oven ja sanoi pojalleen tinkimättömästi:

» Nyt mentiin!»

Miehet hyvästelivät, Vareinen sanoen tahallaan kuin naisia ärsyttääkseen jonkin puolirivon sutkauksen. » Hoida nyt elimesi», vastasi siihen Tauno nauraen ja äitiinsä katsomatta, kävellen sitten tämän ohi eteiseen. Jenny-rouvaa kiukutti heidän suunsoittonsa — tahallinen mielenosoitus hänelle. Kun he Taunon kanssa menivät pihan poikki ja portista kadulle, eivät he puhuneet toisilleen sanaakaan, ja vasta hieman lauhduttuaan äiti tuli ajatelleeksi, että voisivathan he erota nyt riidattakin ja voisihan hänkin sanoa jotakin hyvää helpottaakseen pojan ensimmäistä kotoa lähtöä. Sillä tuo ensimmäinen lähtö ei tosiaan taida aina olla niin helppo, ennenkuin on jälleen päässyt yksikseen tutusta ympäristöstä ja päässyt matkan siunattuun alkuun. Mutta äiti huomasikin aivan väärän ja kireän äänenpainon sanoessaan:

» Kenkäsi taitavat olla huonot. Minä ostan täältä sinulle saappaat ja lähetän postissa. Voit niitä sitten käyttää.»

Hänhän oli tarkoittanut jotakin aivan muuta. Samoin poika aikoi vastata, ettei äidin tarvitsisi tuhlata varojaan hänen kenkiinsä, kun hän tulisi toimeen näinkin ja voisi joskus ansaita ne itse — mutta sanoikin vain:

» En tarvitse. Ostan ne itse.»

Sitten he eivät taas puhuneet mitään, ennenkuin äiti pysähtyi torin kulmassa ja tarjosi kättään:

» No! — Minä käännynkin tästä. Taidat jaksaa kantaa itsekin nuo tavarat... On vielä niin paljon asioita toimitettavina, etten minä nyt oikein kerkiäisi asemalle. No — voi nyt hyvin ja kirjoita voinnistasi.»

» Hei vain», vastasi toinen. Ja vain jotakin lisätäkseen — vaikk'ei asia liikuttanut häntä yhtään eikä tuntunut hänelle kuuluvankaan — sanoi vielä: » Kirjoittakaa tekin ja kertokaa kuulumiset, jos Liisa saa paikan.»

He erosivat. Jenny-rouva kääntyi kotiin päin ja katseli torin reunalla olevaa puistokujaa. Siellä seisoivat vähän matkan päässä toisistaan valkoiset kärryt. Niiden kirjavat katokset, missä puna-, sini- tai vihreäraitaiset, näyttivät lehmuksien lomitse isoilta vihreän keskeltä loistavilta perhosilta. — Mutta Jenny-rouvan oma paikka oli tyhjä. — Hänen viereisensäkin paikka autopirssin puolella oli tyhjä. Heimosen muija kuuluu jo olevan niin huono, ettei jaksa tulla itse myymään, ja tyttö käy kärryineen vain silloin, kun sattuu huvittamaan. — Kas, nyt pitäisi ehtiä taas myymään, kun toinenkin oli poissa ja rivissä noin iso väli! Kauppa kävisi hyvin, varsinkin kun kaiken lisäksi oli vielä niin kuuma.

Poikaansakin muistaen Jenny-rouva silmäsi taakseen. Mutta Taunohan oli heti heidän erottuaan kadonnut raitiovaunuun, oli nyt tällä hetkellä jo menossa kaupungin halki ja katseli syrjästä muuatta nuorta, notkeata ja auringon ruskeaksi paahtamaa naista, joka piti tennismailaa kädessään. Tuollainen ja juuri tuollainen varmasti olisi Sylvi-serkkukin Lampelassa! Ja Tauno imi koko raitiovaunumatkan naisen kuvaa mieleensä, voidakseen sitten Lampelassa verrata, oliko hän pettynyt odotuksessaan.

* * * * *

Jenny-rouvan kotiin tultua oli Liisa jälleen noussut laittamaan töitään kuntoon. Vareinen oli kamaristaan lähtenyt, ottanut lähtiessään mukaansa sadetakin ja ilmoittanut tulevansa takaisin kenties vasta yöllä tai huomisaamuna. — Sepä hyvä, arveli äiti, meni kellariin ja toi sieltä Liisan konekirjoituspöydälle mehua ja kaksi appelsiinia.

Olipa totisesti kuuma! Jenny-rouva oli kävelystä hionneena ottanut pesuvadin täyteen kylmää johtovettä ja mennyt komeroon valelemaan itseään vilpoisemmaksi. Liisan silmissä pyrkivät kirjaimet ja rivit tanssimaan, kun hän silmäili saamiensa papereiden tekstiä, tutustuakseen siihen, ennenkuin aloittaisi itse työn. Hän ei oikein itsekään tiennyt, väsyttikö häntä kuumuus vai heikkous. Mutta jotta äiti ei olisi huomannut hänen heikkouttaan ja ajanut häntä sänkyyn, huokaili hän:

» Tuo aurinkokin ylvästelee täällä keittiössä niin, että silmät sokenevat.»

» Röyhkeästi vain töllöttää ihmisten ikkunoista sisään eikä välitä, vaikka täällä oltaisiin paidatta», myönsi äiti nyt pesustaan tullen ja kuivaillen kainaloltaan.

He tunsivat olevansa tyytyväisiä, että puoli päivää oli jo mennyt. Ja kukin talonväestä oli jo saanut tai varannut täksi ja lähipäiviksi omat tehtävänsä: Jenny-rouvalla ei tosin vielä ollut mitään uutta, sillä hänen huolensa oli vain saada rahaa, jotta voisi maksaa velkansa pois, Liisa oli puolen vuoden jälkeen saanut kurkistaa ensimmäisen kerran maailmaa ja puhdisteli aikansa kuluksi pölyistä kirjoituskonetta, joka oli saava hänet kokonaan lähipäiviksi, perheen nuorin oli lähtenyt maailmalle oppiakseen ihmisten ja miesten tapoja ja Vareinen — no niin, hänhän tosin oli vain vuokralainen — Vareinen suunnitteli, mistä kaikkein vähimmällä vaivalla voisi saada kaikkein enimmän rahaa.

Jossakin kuului tehtaan pilli viheltävän kahtatoista.

Aamusta iltaan

AAMU

Analysis